hei vain osa 3.

Minulla on nyt 8 rastaa tehtynä, loput tekevät tänä iltana siskoni ja tämän ystävä (joka on minun ikäiseni). Äiti toi kaupasta purkkaa ja läkeroleita. Minä lähden huomenna tampereelle traconiin kun kyydinkin satuin saamaan ja siellä pari ystävää (jotka eivät toisiaan tunne) olisivat muutoin yksikseen. Vaikka minun piti mennä toiseen kaupunkiin elokuvaa katsomaan. Luen ostamaani vampyyri kirja sarjaa, joka on kirjoitettu ennen "kuuluisaa" Houkutus -saagaa, eikä kuulu viime vuosina ilmestyneisiin vampyyrikirjoihin, joita ilmestyy kuin sieniä sateella. Tai ei kai kirjoja niinkään paljoa, kuin tv:sarjoja, mutta vampyyrit ovat kai turhan paljon muodissa nykyään.

Pitää suunnitella keitä ystävistäni ensin näkisin. Ketään en ole nähnyt pitkään aikaan, paitsi osastolla saamiani ystäviä (ja niitäkin viimeksi silloin kun he olivat osastolla, ja siitäkin on aikaa). Päätin huomisesta tampereelle lähdöstä hienosti vasta tänä aamuna, sitä ennen en edes ollut koko reissua miettinyt. En ole millään tavalla valmistautunut ja nyt kun alan miettimään, että ei minulla ole oikein käteistäkään. Pitäisi kai aamulla käydä pankkiautomaatilla. Huomisia syömisiä en ole yhtään miettinyt, että missä sitä söis, tai mistä edes löytyisi ruokaa, jota voi syödä (gluteenitonta). Mutta sinänsä aika vau. Ensimmäinen ajatus reissusta ei olekkaan "mitä sitä söisi/jättäisi syömättä" vaan aloin ajatella sitä vasta äsken. Ah, ihanaa.. Olen vähän väsynyt enkä kirjoita millään tavalla fiksusti, mutta ei se mitään. Tämä on kolmas kirjoitus, minkä olen kirjoittanut ns. kirjoittamisen lopettamisen jälkeen, hei vain osa 3. Kai sitä voi kesällä vähän terkkuja kertoa. Voin hyvin, paremmin ja jaksavasti. jne. rastojen teko jatkukoon ->


edit. luin sitten alkuvuoden (tammikuun) tekstejäni. Hyi kamala missä kunnossa olin. Tekstinikin näyttää siltä, eikä se edes voi kertoa paljoa. Itkua ja apaattista selviytymistä päivästä toiseen. Ja huomasin etten kirjoittanut minnekkään oikein että jouduin... siis PÄÄSIN osastolle. Kirjoitin vain osastoelämän arjesta. Siis silloin tammikuussahan sinne menin. Nyt olen jo sieltä päässyt. Ja niin. Kuukauden päästä kai polin hoitaja tulee kesälomalta töihin ja näen sen ekaa kertaa puoleenvuoteen. Tuntuu jotenkin luonnottomalta, koska olen niin eri ihminen kuin silloin.

hei vain osa 2.

Luin edellistä postaustani ihan vain nähdäkseni, mitä viimeksi kirjoittaessani oli tapahtunut. Ja tuntui omituiselta, miten paljon paremmin minä voin nyt, vaikka luulin jo tuolloin olevani hyvässä kunnossa. Kun kirjoitin että paha olo iskee kerran-pari viikossa, nyt se iskee kerran pari kuukaudessa. Ja aikaa on kulunut vain puolitoista kuukautta. Joo, olen edennyt tosi paljon, ja elämäni on tosi onnellista. Tämä voittaa syömishäiriöisenä laihtumisen ja laihana olemisen 1000 - 0.

Mutta jotenkin en jaksaisi puhua mielenterveyteen liittyvistä seikoista sen enempää. Luin ihanan kirjan, joka oli juuri minulle sopiva tarina. Sattumalta äidiksi (Rowan Coleman) kertoi kolmekymppisen Sophien elämästä, jonka hän on omistautunut työlleen, uralleen ja havittelee työpaikkansa vapautuvaa johtajan paikkaa. Sophien siisti, muodikas, aikuismainen ja järjestelmällinen elämä muuttuu, kun sossun täti tulee ilmoittamaan, että hänen sydänystävänsä on kuollut puolivuotta sitten ja tämän kaksi tytärtä kuuluvat nyt Sophien huollettaviksi testamentin mukaan, kunnes tyttöjen elämästä kadonnut isä löydetään.

Minä lapsirakas höppänä luin antaumuksella kuinka lapsista mitään tietämätön kiintyy lapsiin ja nauttii uudenlaisesta elämästä. Ja kuinka paljon onnellisemmaksi nainen muuttuu lapsien kanssa. plus plus kaikki sotkut lapsien isän tullessa takaisin jne jne. uaah.


ja nyt meni kirjahöpinäksi?

No sellanen juttu nyt ainakin, että aijon laitattaa itselleni rastat. Aloittaa syksyllä koulun ja viettää kesälomaa kotona, kunhan osastolta pääsen. Ja jotain. Listalla on monta ystävää, joita pitäisi nähdä. Ja joo. ei nyt kai muuta. ♥

hei vain

Joku toivoi että kertoisin joskus miten menee. Ja nyt kun ajattelin tulla lukemaan parin parantumismyönteisen blogin kirjoittajien kuulumisia (jotka ovat ihanan positiivisia). Kirjoitampa samal omia meininkejä.

Osastolla olen edelleen ja siellä on ihan mukavaa. Olen edistynyt ja syön ruokani suorastaan mielellään jälkiruokineen kaikkineen. Kroppa toimii normaalisti ja mieliala on kohonnut. Paha olo iskee enään kerran-pari viikossa, jota puran lähes aina väärin, itsetuhoisesti tai liikkumalla, mutta parempaan on silti suunta. Lääkkeitä on muuteltu ja nostettu ja mieliala rullaa tasaisemmin eteenpäin. Porukat eivät tunnu enään rasittavilta mäkättäjiltä, vaan ihmisiltä joiden kanssa voi jopa jutellakkin. Katsotaan avatar tänään porukalla (isä on innoissaan kaiken blu-ray tavaran kanssa). Sängyn alla odottaa äitienpäivä lahja ja osastolla väsäämäni kortti (ihanaa antaa itsetehty pitkästä aikaa). Olen innostunut piirtämisestä ja maalaamisesta, ja teen osastolla toimintaterapeutin pyynnöstä isoa maalausta alakerran polin seinälle. Se näyttää ihan ala-aste ikäisen vesiväri työltä :s. Osastolla minulla on omahoitajana mies, josta aina vitsaillaan jotain hyvää leivottaessa, ettei tuotoksia voi jättää näkyville ettei omahoitajani niitä pistele poskeensa ja joka lyö vetoa pystyykö hän syömään kaksi pitsaa tunnissa. Siinä sitten ihminen joka tajuaa syömishäiriöistä....... No kuitenkin. Suunnitelmissa olisi väsätä ensi viikon aikana hänen kanssaan jonkin sortin hoitosuunnitelmaa, jonka mukaan sitten alettaisiin pikkuhiljaa etenemään kohti 'normaalia', joka tarkoittaa ainakin pakkoliikunnasta luopumista. Minulla kun on tapana viitenä päivänä viikossa suorittaa jumppa, johon kuuluu yhteensä tuhat toistoa (vatsaa, selkää, kyykkyyn ylös, punnerruksia, syviä vatsoja jne..). Suoraan sanottuna olen todella väsynyt tuohon jumppaamiseen ja se alkaa vituttaa aikas lujaa, mutta sitten kun ajattelee vaihtoehtoa, että jättäisi vaikka kymmenen vatsalihasta 140:stä tekemättä, niin haistakoon paska sille joka yrittää minua estää niitä tekemästä. joo. Pakkoliikunta 'jee'.

Ollaan käyty osaston kanssa elokuvissa, keilaamassa, shoppailemassa ja ostamassa elokuvia. Siellä on mukavia nuoria, nuoria joita ei koskaan näe ja yksi erittäin rasittava nuori, jonka kanssa kuitenkin joudun eniten aikaani viettämään. En jaksa enään kammoksua lihomista, laihduttamaan en enään pysty pelätessäni metettäväni tämän terveen kehoni ja nolla linjassa herkkujen suhteen ei ole mitään ideaa. Mutta eipä minun tapani syödä riistäydy enään käsistä suuntaan eikä toiseen. Pystyn suunnittelemaan päiviäni stressaamatta ruokailuista ja syömään keksejä muiden kanssa osaston lähtökahveilla. En minä vielä kotiutumis kuntoinen ole, mutta eipä minulla ole kiirekkään. Osastolla olo on ilmaista ja saan siitä jopa rahaakin sairauspäivä rahojen kilahtaessa tilille kerran kuukaudessa. Osastolle meno on ollut paras asia elämässäni vähään aikaan, vaikka en olisi sinne mennessäni niin ikinä uskonutkaan ja olen saanut kavereita joita lisäillä naamakirjaan.

Että tälläistä tänään ja nykyään. :)

byebye beautiful.

Diagnoosit. Epätyypillinen laihuushäiriö ja identiteettihäiriö. Pari Z kirjaimella alkavaa liittyen elettyyn elämään (Z60.5 & Z63.2). Palauteneuvottelusta kotiin viikonlopuksi, kaupan kautta, josta tuli kerättyä mukaan vihdoinkin viimeiset puuttuvat potterit (+ oma taivas pokkari) ja kilo ahdistusta. En juuri nyt voi sanoa olevani onnellinen, hyväntuulinen tai mitään, kun ensimmäinen asia mitä lomalle päästyä tulee eteen, on ruoan kerääminen kaupasta.

Muutin akuuttiosastolta pitkäaikais osastolle tänään. Raahasin jätesäkeissä vaatteitani hoitajien pitäessä lukittuja ovia auki paremman laukun puutteessa. Toiselle osastolle vieraitten ihmisten ja hoitajien keskelle. Jännittää, pelottaa tai ahdistaa, vaikka osastohan sekin on kuten edeltäjänsäkkin.

Mutta koska aijon parannella itseäni noista elämää jarruttavista diagnooseistani (joista en oikein tuota identiteettihäiriötä oikein sulata..) lopetan tämän nyt jo muutenkin harvenneen blogimaailmassa pörräämisen ja etsin parempaa tekemistä edistäen täten parantumistani.

Kitos nyt kuitenkin :>

'Äiti, sä ajat punasia päin..'

Viikonlopun toinen päiväloma menossa. Tuuri että selvittiin lumituiskussa kotiin asti eikä päädytty mihinkään pöpelikköön. Pääsen saunomaan ensimmäisen kerran kuukauteen (kyllä, minä uhraan kallisarvoista dataus ja television katselu aikaani saunomiseen :'D). Nyt parin päivän sisällä on tullut tuntu, että olen edistynyt osastolla ollessani jo vähän. Sinne mennessä kadonnut tulevaisuus on pikkuhiljaa muuttumassa olemattomasta mahdollisesti mahdolliseksi. Kaikki on pirun vaikeaa kuten ennenkin ja tarvitsen selkeästi paljon paljon paljon aikaa ennen kuin uskallan luottaa itseeni sen verran, että osaisin elää oikein.

Toisten blogeja en oikeasti ehdi lukea, yritän edes muutamaa lukaista. Kommentoimiseen ei riitä aivokapasiteetti ja digiboxillakin olisi katsottavaa kuukaudeksi. Täytyy nyt vain kiittää kommenteista ja lähettää virtuaali haleja kaikille *hali x 1000*

Perjantain iltaväsäämäni lehtileikkele hömmeli, joka on teipattuna osastolla oman huoneeni seinään. Oli ihanaa löytää tekemistä, joka vie ajatukset pois kaikesta negatiivisesta samalla kun yritän ujuttaa alitajuntaani terveitä vinkkejä.