new

Tänään aijon juhlia. Juoda kuohuviiniä ja nauttia. Med Bunny ja hänen poikaystävänsä 'Seth', jota en oikeastaan edes oikein tunne. Olen siivonnut ja tehnyt lumitöitä kiirreessä herättyäni 12, huomannut taas edistystä paranemisessani ja koittanut laittautua iltaa varten. Kaikki tekemiset tuntuu osuvan tälle päivälle ja on kiire. Illalla juon itseni humalaan, soittelen hyvää uuttavuotta ihmisille ja lähetän humoristisia uusivuosi tekstiviestejä. Lupaan itselleni että pääsen Saksaan ja elän paremman vuoden paremmin.

Hyvää uuttavuotta kaikille ♥

yhtä juhlaa.

Koen onnistumista. Olen taitava muuttamaan ajatustapojani ja löytämään asioista oikeat ja tavoittelemisen arvoiset asiat. Minusta tulee terve. Annan siihen itselleni mahdollisuuden. Haistatan pitkät kontrollin kaipuulle ja jatkan harjoittelemista. Ja ajatus, että hyväksyisin itseni tuntuu ehkä-jopa-joskus mahdolliselta, vaikka tiukkaa tekeekin. Hylätä kaikki se tuttu ja 'turvallinen' ja kasvaa aikuiseksi. Loppu se laihdutus. Päivä päivältä on helpompaa, vaikka kompastelenkin vähän väliä, mutta nyt jaksan nousta uudelleen pystyyn. Määrittelen vahvuuden eri tavalla.

Tänään on syntymäpäiväni, siinä ei mitään erikoista. Huone on sotkuinen niinkuin aina, istun koneella niinkuin aina. Samallainen päivä kuin aina ennenkin, vaikka mitä nyt synnyin tossa 17 vuotta sitten. Kiitos nykyaika, sillä ei tarvitse kuunnella niitä miljoonaa onnittelusoittoa sukulaisilta, kun kaikki ovat siirtyneet naamakirjaan. hih.

minun piti kirjoittaa mitä on tässä tapahtunut muutaman päivän aikana, mutta en oikein saa mitään sanoiksi. Heräsin yöllä hiestä litimärkänä, ilmeisesti jonkin sortin alkavaa tautia hikoillut pois. Hain eilen lenkillä kirjastosta pari odottamaani saapunutta kirjaa ja tein uusia varauksia, ostin itselleni galleriaan vippiä (jolla en tee mitään). Turhamaisuuttani laiton minimäärän ripsaria lähtiessäni lenkille. Laitoin ruokaa isälle tämän syntymäpäivän kunniaksi ja valvon pitkään ja nukun pitkään. Kävin salilla ja sain salikortin ja olen tietämätön mitä tehdä uudenvuoden aattona. Pp jaksaa tekstata joka ikinen päivä ja se tuntuu kivalle.

Joulu meni.. ohi. Aattona matkustaminen aiheutti sen, että jäi joulumieli tulematta. Joulupukin koputtaessa ikkunaan serkkujen iloksi ja jakaessa lahjoja, kiitän saamistani parista paketista ja keskityn auttamaan vuoden vanhaa kummityttöä avaamaan pakettejaan ja kerään loputonta lahjapaperisilppu vuorta jätesäkkiin. 'Pukki katoaa ja ukki tulee takaisin'. Serkku viettää aikansa sylissäni, koska hänen sylissä olo tarpeensa on kasvanut pikkusisaren tultua maailmaan. Univaje kasvaa yöllä, kun olen liian levoton ja ahdistunut nukahtamaan vieraassa sändyssä ja aamulla valitetaan kun ei nousta aamiaiselle. Joulupäivä kierretään minulle tuntemattomilla sukulaisilla 'pikaisesti'. Paikallaan istumista ja kieltäytymistä kahvista. Järkyttävä pakkanen ja seuraavana päivänä lumipyry. Mummo kyselee olenko tulossa kipeäksi ja patistaa nukkumaan vaikka ei minua mikään vaivaa. Toinen mummi patistaa aina ottamaan lisää ruokaa/leivonnaisia/juotavaa, olipa sitten syönyt miten vähän/paljon tahansa. Ukki väittää verensokeriarvojensa olevan hyvät vaikka arvot nousevat yli kahdentoista (vaikka jouluruoalla onkin vaikutuksensa). Lähdetään kotiin ja teen lumityöt reissun aikana sataneen parinkymmenen sentin kinoksessa. Olen taas koneella, joulu on ohi.

Isän syntymäpäivät, minun syntymäpäivät, uusivuosi tulossa. 'Yhtä juhlaa'. Tahdon juomaan tai-ihan-mitä-vain. Pois todellisuudesta. En tiedä mitä haluan.

x-mas.

Kohta on jouluaatto, en ole valmistautunut, ei ole yhtään joulufiilistä, ei tunnu yhtään joululta. Lumisade koristeli pihan teemaan sopivaksi, äiti laittoi kuukausi sitten joulukynttelikön keittiön ikkunaan ja (kai) jouluvaloja jonnekkin, mutta sen enempää ei tätä taloa ole koristeltu. Joulun huomaa vain postilaatikkoon ilmestyvistä joulukorteista ja järkyttävästä määrästä suklaata. Huomen aamulla lähtö ('tasan kello yhdeksän' - isä) kuuden tunnin automatkalle. Oi ihanaa, jouluaatto autossa T__T. Isovanhemmat (x 2), eno vaimoineen ja pienet serkut, joiden ansiosta ukki joutuu huomenna käymään autotallissa sillä aikaa kun joulupukki sopivasti saapuu paikalle.

Näin ystäviäni eilen, sain vielä yhden lahjan (jota vaihteeksi en malttanut olla avaamatta). Tulin kotiin mukanani injektio neula ja lävistys koru. Päähänpisto jonka seurauksena siskon kanssa taisteltiin tunti, että saatiin koru kielen alle. Hermostuneena nauratti koko prosessin ensimmäiset puoli tuntia, ja toinen puoli tuntia meni turhautuneena korun pienen pallon kiinnitykseen, joka oli suorastaan mahdotonta. Mutta siellä se nyt on paikallaan.

Mieliala on mitä on. Ja tulee joulun olemaan mitä on. Toivottavasti pystyisin keskittymään pelkkään jouluun. Mielellään positiivisesti.

leffa-euforia osa 487.

Astun Simban isän autoon hymyillen ja ojennan kehnosti paketoidun lahjan Simballe. Kehaisen hänen uutta hiusväriään. Itselläni on vartissa pikasuoristetut hiukset, pakkasesta sähköiset. Kaupungissa nautin finnkinolla vaniljalaten, jonka takia muutamaa minuuttia myöhemmin kärsin kirjaston maksullisessa vessasta vatsakivusta ja oksettavasta olosta. Kävellään ympäri Euromarkettia puhumassa pojista ja elokuvasta ostamatta mitään. Kiiruhdetaan ostamaan lippuja myöhässä, valmistaudutaan elokuvaan ostamalla ylikalliita popkorneja ja Ben&Jerrysin jäätelöä. Mennään katsomaan Avatar, mykistytään ja kyynelehditään liikutuksesta, kuinka noin loistavaa ja kaunista elokuvaa on ikinä saatu tehtyä. Minut viedään tuntemattoman mummon luokse kahville, jota en uskalla laten muistossa juoda. Matkaa jatketaan Simballe, josta lähden kotiin ennen kuin hän ehtii edes heräämään kunnolla.

Kärsin fyysistä ja henkistä tuskaa. Mutta eiköhän se tästä jossain vaiheessa lievene.

Tuntuu aika säälittävältä. En osaa mitään. Hajotan elämäni. Rikon sääntöni ja ripustaudun tekosyihin. Väsyttää, ällöttää ja ärsyttää. Haluaisin valvoa ja opetella pois tämän iltauneliaisuuden, koska inhottaa kun tekisi mieli käydä maate jo kello kahdeksan aikoihin. En osaa valvoa, en osaa olla hyvä lapsi enkä varsinkaan elää niinkuin haluaisin. Päätän korjata elämäni suunnan kohti parempaa ja kärsin siitä ensihetkestä lähtien, mutta pitää jatkaa kärsimystä niin kauan, kunnes ei enään jaksa kärsiä. Minä lähden saksaan. Sitä minulta ei viedä pois. Tahdon pystyä lähtemään ja vielä näyttämään, että pystyn elämään siellä yksin, muuttaa omaan kotiin ja itsenäistyä. Tehdä suunnitelmia, joita en nyt pysty tekemään.

Hankkia tulevaisuuden.

'säällä kuin säällä' ei sovi minun suuhuni.

Sain eilis aamuna tietää, että minut ja Bunny on valittu saksaan lähtijöiksi. Ajatus poislähtemisestä pidemmäksi aikaa tuntui mahtavalta ja kohotti mielialaa, mutta puolen päivän jälkeen ei lähdön varmistumisesta paljoa energiaa enään saanut. Kolme viimeistä tuntia kuluu siinä, että kun palaamme Bunnyn kanssa omalta tauoltamme matematiikan tunnille, löydämme tyhjän luokan ja seuraavat tunnit vieteään erittäin huonon (ja vanhan) jouluhenkisen elokuvan kanssa. Pakkasilma kyrpii, korot lipsuvat joka toisella askeleella ja mutsi soittaa, että saan kävellä kotiin. Päästessäni kotiin silmäripseni ovat jäätyneet, nokka vuotaa ja isä + auto ovatkin jo kotona -> olisin voinut saada kyydin (kävely tekee minulle hyvää jälkeenpäin ajateltuna).
Isä piinaa minua keittiössä ja puhuu terveydestäni ja sen vaikutuksesta saksaan lähtöön. Oletan että hän on kuullut valituksi tulemisesta äidiltä ja saan illalla vielä kuulla lisää urputusta kun en voinut tästä hänelle puhua. Tuntuu inhottavalta, kun minun fyysisestä terveydestä, ja siitä etten tee sille mitään valitetaan eikä koskaan muisteta, että fyysinen terveys on mitä on, koska ongelmat löytyvät pään sisältä.

Loppupelissä ei huvita poistua huoneesta koko iltana. Aamulla jättäydyn kotiin vaivautumatta kävelemään pakkasessa asemalle kahden tunnin koulupäivän takia. Teen juuri niinkuin isä eilisiltana kielsi, elän omaa vääristynyttä elämääni ja mietin miten joulusta selvitään. Haluan oikeasti muuttaa tapani.

säpinää supinaa.

Nukahdan sänkyyni yhdeksältä ja herään aivan-liian-kylmään aamuun. Huoneeni on talon lämpöisin pitäessäni patteria päällä, mutta koska sen termostaatti ei toimi, joudun sen välillä sammuttamaan -> yön sammuksissa olon jälkeen on 'vähän' sellainen fiilis, että mielummin vedän muovipussin päähän kuin harkitsenkaan peiton alta poistumista.

Koulussa en tiedä millainen olo minulla on. Olen ehkä iloisempi mutta tunnilla ei tietenkään jaksa kiinnostaa. Bunnyn kanssa höpötellään, supistaan ja maristaan hiljaisessa käytävässä toisten odottaessa tunnin alkua jossain muualla. On helpompi olla kun olemme kumpikin omia itseämme. Ei opettaja kuulemma saapunut paikalle, kuten emme mekään. Bussilla kenkä- ja vaatekaupoille. Kirotaan yhdessä bootsien varsia ja sovitetaan nilkkureita. Manataan farkkujen kokoja ja haaveillaan asioista, joita tarvittaisiin tai ei tarvittaisi. Ostan farkut ja korkkarit. Olen huono shoppailemaan, joten tämä on jotain todella spesiaalia.

Kotona kauhea kiire. Sauna, pari hommaa koneella, läksyt ja pakkaaminen huomista varten kaikkien iltarutiinien lisäksi. Ja kun tekisi mieli vain maata peiton alla katsomassa töllöä. Tavallisena iltana toivon että olisi mielummin liikaakin tekemistä ja nyt kun sitä on, niin haluaisi vain löhötä. Niin tyypillistä.

se auttaa.

Aina sanotaan, että puhuminen auttaa. Aina tähän olen uskonut ja yrittänyt kannustaa ihmisiä puhumaan, koska se auttaa. Mutta silti aina kyseenalaistanut koko asiaa. En ole pystynyt ymmärtämään miten se auttaa, en ole kokenut siitä olevan oikeasti mitään apua, helpotusta.. mitään. Silti aina yrittänyt, jos vaikka edes jollekkin löytyisi siitä hyötyä. Mutta nyt oikeasti tajuan miten paljon puhuminen voi auttaa. Miten helpottaa ja mieli kevenee. Rintaa puristava vanne löysentää otettaan ja saa happea niin että jaksaa nauraakkin. Miltä näyttää toinen ihminen saadessaan samaa helpotusta. Miten kaunista ja ihanaa on kokea se yhdessä.

♥

Bunnylle ♥

Rakastan kirjoittaa siitä kun minulla menee hyvin. Rakastan lukea positiivisia tekstejä. Niitä on niin harvassa. Minunkin blogissani. Niitä oli ennen enemmän.. Niistä tulee hyv----.. parempi mieli, toivon pilke että maailmassa on jotain parempaakin.

Minun täytyy oman mielenterveyteni hyväksi saada puhua Bunnyn kanssa. Se tuntuu tärkeältä ja samalta julmalta, kun tiedän jokaisen kerran kun aloitan keskustelun johon liittyy onglemat Bunnyn ahdistuvan liikaa. Katse suuntautuu eteen ja tuttu kaikkihan-on-hyvin -rooli kiskaisee näkymättömän seinän väliimme. Tänään vaihtamamme muutama harkittu sananen teki taas saman reaktion häneen, mutta tunsin valtavaa helpotusta kuullessani hänen sanovan edes kaksi lausetta joissa hän myönsi ettei kaikki ole hyvin. Kyllä minä olen sen nähnyt ennenkin - ja muutkin - jo alkusyksystä seuraillut mitä tapahtuu, mutta yrittänyt pysyä hiljaa tietäessäni ystäväni avautumiskammon. Varsinkin työssäoppimisen jälkeen asia on heti ensimmäisestä päivästä lähtien varmistunut, se on sitä samaa kuin itselläni. On niin helppo kuulla ja nähdä samat sanat ja teot mitä itsekkin oli keväällä sanonut/tehnyt. Se on kuin katselisi omaa pikku klooniaan. Ja vielä kamalampaa on se, kuinka sairaalta se kaikki näyttää. Nähdä ystävän tekevän niin ja tietää että on itse tehnyt aivan samoin. Tietenkin kaikki tapaukset ovat aina erilaisia, mutta silti..

Kerron Bunnylle että minun täytyy saada puhua hänen kanssaan kunnolla. Edes kerran ja kahden kesken. Kun olen sen tehnyt niin saan jonkinsortin mielenrauhan. Luultavasti samoista asioista kuin nyt kirjoitan, mutta kasvotusten. Kun ensinnäkään en halua kiusata häntä utelemalla hänestä ja hänen tilanteestaan. Tarkoitus on kertoa, kuinka se kaikki vaikuttaa myös minuun. Tunnen itseni itsekkääksi olioksi, mutta kun ystävääni kuuntelee, on joskus pakko poistua paikalta ahdistuksissani. Viimeksi tällä viikolla kaupassa. Kahdesti. Ei se aina häiritse, mutta joskus se tuntuu erittäin pahalta. Varsinkin kun hän ei mitä luultavimmin mitään itselleen voi. On kamalaa kun ahdistus nousee ystävyyden yli ja silti poden kateellisuutta sitä kaikkea kohtaan. Mutta kultaseni, saattaa tulla päivä jos toinenkin, kun emme voi lounastaa yhdessä.

Ja kun puhuimme sen hetken, edes sen hetken ennen kuin erosimme, se sai minut ajattelemaan kotimatkallani kuinka paljon jokaista ystävääni rakastan, mutta kuinka sen joskus huomaan vasta uudelleen, kun saa edes hieman vastakaikua ja selkeyttä elämään.


Ja kun kaikki on niin helppoa alussa vaikka tuntuu vaikealta. Ensimmäisen puolenvuoden, vuoden ajan.. Kunnes kaikki menee sekasin eikä enään mikään toimi. Riitä. Pysty. Kuinka helppoa on vain pudota ja pudota siihen pisteeseen, kun se kaikki vasta alkaa oikeasti sattumaan.



(ps. Bunny tulee lukemaan tämän. Tiedoksi niille jotka eivät sitä tienneet.)

jealousy

Minä.olen.vittuuntunut.

Eikö olisi vain helpompaa ottaa varman päälle ja jäädä kotiin nukkumaan. Eikö olisi vain helpompaa sanoa unohtaneensa ja esittää harmistunutta. Kou-lu. Vittuuntumisen keskipiste. Raahaudu sinne sitten hyvää hyvyyttäs (pah.. en vain pahemmin perusta lintsaamisesta) ja silti päädy tunnille tuntia myöhässä, koska linja-auto päätyy jok ikiseen punaiseen liikenne valoon ja myöhästy oivallisesti kahdesta seuraavasta bussista, soitan aikaa terkalle, jos-vaikka-huomiseksi-saisi ja tämä pyytää minut paikalle saman tien. 'No okei, kerran kun olen myöhässä joka tapauksessa..'. Varaudun pääsemään tunnille nopeasti, kunhan vain pikaisesti käyn terkalla, mutta terkkahan on juttutuulella ja vaikka kuinka yritän nyökytellä päätä ja siirtyä aiheesta seuraavaan tällä on aina lisää puhuttavaa, joka tulee niin armottoman hitaasti.

Ja sitten. Tunnen typerää kateellisuutta. Järjestöntä sellaista ja silti niin itsestään selvää. Ja ahdistusta samasta aiheesta. Ja inhoa itseäni kohtaan ja kaikkea. Ja lääkitys turhauttaa, se ja sen tuoma turta olo, joka tuntui alussa niin helpottavalta ja ihanalta vaihtelulta, mutta nyt ahdistaa viedessään kyvyn päättää miltä mikäkin tuntuu. Mikä fiilis ulos menemisestä, kirjan lukemisesta tai lempisarjan tuijottamisesta televisiosta? ................. lyö pää aika tyhjää.

Kiinnitän ensimmäistä kertaa tyhjän liiketilan ikkunoihin ilmestyneisiin teksteihin ja valoihin. 'Thai hierontaa' voi vitja. Kaikkea sitä tuonne kylälle eksyy.

.. Ja siellä on satanut lunta.. Puuterilunta.

rauhatonta touhua.

mhhhmmmhmh... Kerrankin en halua mennä nukkumaan. Kerrankin tahdon vain sinnitellä hereillä. Tekemisen puute vaivaa. oh.. paitsi PP tekstaa ja nyt se soittaakin... (*puhelu*). Jotain tuo tuntui puhuvan, mutta koita nyt selvää saada, kun taustalla soi R-A-K-A-S ja puhekkaan ei ole mitä sujuvinta. Mä 'olen' tällä hetkellä olevinani itäsuomessa sukulaisten luona kyläilemässä, jonka takia en ikävä kyllä päässyt pirskeisiin pääkaupunki seudulle. Jälkeenpäin harmittaa kun en mennyt. Huomenna olisi niin ihanaa lähteä evakkoon, vanhempien ystävien tullessa kylään.

Koulu tuntuu tuskalliselta pitkästä aikaa. Opettajien tasainen puhe puurouttaa ajatukset paremmin kuin mikään. Ystävien seura kuitenkin lämmittää sydäntä, varsinkin kun siitä osaa taas nauttia helpommin (because of lääkitys ?). Englannin opettaja tuntuu kuin ala-asteelta meitä opettamaan hypänneeltä. Lauletaan aakkoslaulua :--D. Arki tuntuu tänään toimivan väärin. Kodin ulkopuolella aika jumittaa, tosin kuin kotona aika kirii liiankin sukkelaan. Kuinka epänormaalia. Johtunee siitä, ettei kukaan ole häirinnyt rauhaani. Oikeasti.

kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Noin viisi tuntia sitten lähdin ajelemaan viimeistä kertaa töistä kotiin päin. Väsyneenä ja surullisena yövuoron jälkeen. Haikeutta ja harmia, se loppui nyt. Ahdistusta ja inhoa, huomenna kouluun. Kiittelen aamuvuoroaan aloittelevia ihmisiä viimeisistä kahdesta kuukaudesta. Arviointikeskustelu käytiin eilen, ja ihmeen vaivattoman keskustelun jälkeen opettaja sanoo kaksi sanaa. 'Vahva kakkonen' (asteikko 1-3). Minä arvioin itseäni lähinnä kakkosin ja ykkösin, järkytyn ohjaajan antaessa useammastakin kohdasta kiitettävää. Hyvin siis ilmeisesti meni. Ja niin äkkiä.

Nukuin kolme tuntia, en saanut enään unta herättyäni, avasin koneen ja television soittamaan the voicea. Odotan jospa kuluisi tunti ja pari, pääsen kampaajalle. Tekemään hiuksilleni jotain.

Äh, yäk, iyh. k o u l u. Bussipysäkeillä odottelut kylmässä ja märässä. Pimeässä kuljetut matkat. Helpotetaan elämää vielä sillä, että huomenna pitäisi osata suorittaa ruoanvalmistuksen näyttö. Ei jaksa valmistautua, ei stressata, ei raahautua paikalle. Yäk ja phyi. Ainoastaan yksi asia koululla kiinnostaa; onko mahdollisuuksia päästä Saksaan vaihtoon työharjoittelua suorittamaan. Pois täältä.

dipid

Viimeinen aamuvuoro töissä. Vanhuksilla on pikkujoulut ja ruokasali on täynnä kuorolaulajia, omaisia ja vanhusten ympärillä häärääviä hoitajia. Minä olen tonttu, jaan kaikille suklaata. Yksi hoitajista vittuilee minulle, voi anteeksi että me opiskelijat aina tungetaan teidän työpaikoille. Enään yksi yövuoro ja sitten 8 viikon urakka on kokolailla finito.

Mutten halua kouluun. En halua raahautua pimeässä joulukuussa linkkuasemalle nuokkumaan pakkasessa. Enkä halua istua luokassa parinkymmenen kanssatoverin kanssa kuuntelemassa niinkin turhia aineita kuin äidinkieltä ja matematiikkaa.. Valinnaisista puhumattakaan. En halua että ihmiset näkevät minut ja että heillä on mitään mielipidettä minusta tai minun tekemisistäni. Motivaatio raahautumiseen on aika alhanen, mutta onneksi olen tottunut käymään koulussa/töissä mielialasta riippumatta. Ja juu, joka aamuiset seronil annokset vaikuttavat, ja psykiatri käytti hyvää sanaa kuvaamaan olotilaani. Tasaisempi. Niin helvetin tasainen ettei millään oo rajaa. + pystyn lukemaan kirjoja, jos en ole niin karmean väsynyt enkä ärsyynny kaikesta. Eli menee siis helvetin paljon paremmin, vaikkei siltikään hyvin.

tyhmyys iskee väärään aikaan.

Tietenkin minä teen kaikki mahdolliset virheet näytön alkaessa. Jaan lääkkeet väärin, unohdan asioita ja nukun pommiin. Työnteko maistuu puulta ja tuntuu että voisin nukkua 24/7. Yay.

Näyttöä tehdessä muistuu tavoitteeni, jonka itselleni lupasin ennen työharjoittelun alkamista. Koita jaksaa läpi. Päästä läpi. Ei minun tarvitse saada parasta arvosanaa, kunhan saan suoritettua koko harjoittelun. Mutta kuitenkin kun kysyn, minkä tasoista työskentelyni on, masentaa kuulla sen olevan tyydyttävästä hyvään.

En ikinä uskonut ymmärtäväni, kuinka jotkut ihmiset kuvittelevat jonkin sortin 'salaliittoteorioita', ja on hieman epäuskoinen olo, kun 'terapiassa' (mitälie onkaan) tajusin uskovani itsekkin yhteen. Tai no jos sitä voi miksikään teoriaksi kutsua. Tottahan se mielestäni on. (ei sillä väliä mikä)

uusi kokemus ja uusikuu.

Ensimmäinen kunnon vapaapäivä kahteen viikkoon. Nukuin lähes 12 tuntia, kun olin väsynyt putkesta - perjantain iltavuoro, lauantain aamuvuoro ja ilta kaupungilla. Kävin Simban kanssa katsomassa New moonin, joka oli yllättävän hyvä kaikkine oivalluksineen, kuinka kuvata niin nopeasti juoksevia myyttejä, ettei niitä oikeasti ihmissilmät voi nähdä, ja kuinka Bella näkee harhoja. Ei mennyt taas niinkuin kirjassa, ja oli täynnä kliseitä, joiden aikana fanitytöt huokailevat ja joilla kerätään fanitus pisteitä. Susien ja vampyyrien pitäisi omata yliluonnollinen kuulo, mutta kaikki keskustelut elokuvassa käytiin naamat kiinni toisissaan x__x. Mutta romanttiseksi leffaksi, hyvin tehty. (ja Alice on loisto ja Jasper ihanin!)

Töihin jäi yksi mummo kuolemaan. Hän on varmasti nyt jo paremmassa paikassa. Koskaan ennen, ei ole kukaan ihminen, jonka olen jollain tavalla tiennyt/tuntenut/jne. kuollut. Paitsi naapurinpoika kuoli nelosluokkalaisena leikeissään hirttäytyen ja joskus, silloin vuotta vanhempi kasiluokkalainen imppasi itseltään hengen, mutta en minä niitä silloin ajatellut. Tätä on helpompi kutsua ensimmäiseksi kokemukseksi kuolemasta ja tuntui hyvältä surra tervettä surua aamun ensimmäisten tuntien aikana. Eihän se ole mikään iso juttu, ainakaan vanhainkodissa, mutta ajatus, että joku kuolee, pääsee pois tästä maailmasta, on aika ajattelemisen arvoinen.

Taidan viedä huomenna kynttilän.

weirdou.

Me leivottiin Hanna-tädin kakkuja ja vanhukset saivat influenssa rokotteet. Minulla oli hauskaa. Ohjaaja kertoi kuinka minua oli arvioinut ja ilmeisesti olen pärjännyt ihan hyvin, vaikka unohdan työt puolitiehen ja vanhukset vaistoavat epävarmuuteni yrittäessäni pestä heitä suihkussa. Ei mitään suurempia virheitä ja kaikkea oppii kun on ollut alalla pidempään, mutta inhottaa kun sählään töissä samaan tapaan kuin kotona ja tehdessäni aamutoimia demejen kanssa unohdan joko a. viikata sängyn, b. likaiset vaatteet pesuhuoneeseen tai c. antaa hampaat. Kotona kylläkin unohdan kaikessa jotain, mutta täälläpä ei ole kukaan vanhempia merkittävämpi persoona arvostelemassa.

Ketään ei ole kotona, enkä tiedä miten päin olla. Rakastan rauhaa ja hiljaisuutta (taas), mutta kun ei ole ketään, ketä vältellä, niin mitä minä sitten teen? Huvittavaa tajuta miten paljon vaivaan päätäni saadakseni omaa rauhaa ja ollessani yksin saatan mennä herkästi.. sekaisin. Pientä paniikin poikasta, ei se mitään. Kohta vanhemmat tulevat kuntosalilta ja jotain.. Perhana kun tuntuu etten tiedä itsestäni yhtään mitään.

Ulkona satoi. Join sadepäivän ilo :a ja vaihdoin märät sukat kuiviin. Tuntuu ettei koko syksynä ole kunnolla satanut, tai sitten en muista ensimmäistäkään sateista päivää, jona olisin käynyt töissä. Tavallaan tykkään.

aamulla odotetaan iltaa ja illalla aamua.

Uusi talvitakki, uusi ripsiväri. Sokokselta ei kuulu puhelua takin saapumisesta joten uskaltaudun kysymään olisiko takki mahdollisesti saapunut, hyvällä menestyksellä. Takki on lämmin, ihan ok tyylitään vaikkakin liian iso. Sovittelen laiskasti kahta paria kenkiä, joita en uskalla ostaa koska ne eivät tue nilkkoja n. ollenkaan. Käyn sairaalalla enkä enään itke oranssissa tuolissa.

Lääkkeet vaikuttavat, pystyn uppoutumaan paremmin kirjoihin. Työssäoppiminen lähenee loppuaan ja kaapin pohjalta kaivettu suosikin mukana tullut kalenteri on täynnä vaaleanpunaisella stabilolla merkattuja menoja. Töissä on pitkiä päiviä ja vapaapäivät vietän sairaalalla. Väsyn. Mutustan pari askia läkeroleja ja elän tunti kerrallaan.

aina eka kerta.

Unta ei kertynyt paljoa, kun porukat vieraineen kukkuivat yli puolenyön vieden minulta yöunet ja herätyskello ilmoitti töiden lähestyvän kello viiden aikaan. Töissä, sitä samaa kuin aina, (jee?). Kotona, sitä samaa kuin aina, (.....).

Bongasin kymmenisen minuuttia sitten ohjelmalehdestä elokuvan 'Aina eka kerta' ja satuin poikkeuksellisesti lukemaan mikä on leffan idea. Ah ihanuutta, kyseessä on elokuva, jonka ideaan rakastuin vuosia sitten nähdessäni tuon leffan jossain. Siitä on oikeasti varmaan 4-5 vuotta kun tuon leffan näin, eikä tullut painettua mieleen elokuvan nimeä. Mutta nyt näen sen taas.

Enpä yleensä innostu minkään sortin elokuvista näin kovasti. Mutta kun minuun on tehnyt suuremman luokan vaikutuksen aikoinaan ainakin kaksi elokuvaa. Tuo Aina eka kerta ja sitten Sininen laguuni, jotka kummatkin olen pienempänä nähnyt ja joiden ideoita olen miettinyt pitkään ja hartaasti. Eivät ehkä tasoltaan mitään huippuluokan elokuvia, mutta eiväthän ne parhaat olekkaan. :--).


lyhyesti: Aina eka kerta, on romanttinen elokuva, joka kertoo naistenmiehestä, jonka elämänsuunta muuttuu tämän rakastuessa naiseen, joka unohtaa jokaisena aamuna herätessään edellisen päivänsä, onnettomuudesta johtuvan muistihäiriön takia. Naistenmies Henry Roth (Adam Sandler) esittelee itsensä jok ikinen aamu Lucy Whitmorelle (Drew Barrymore) joka sitten kerta toisensa jälkeen ihastuu mieheen uudestaan, koskaan tätä seuraavana päivänä muistamatta.

Loppukohtaus minulle jäi parhaiten mieleen. (♥) KATSOKAA n____n! Minä aijon ottaa kaiken ilon irti elokuvasta, sulkea valot, laittaa äänet kovalle ja juoda vaikka kaakaota ! Varsinkin kun siskokaan ei ole kotona ja saan olla hiljaisuudessa yksin. Vitut tästä tänään tulee olemaan hyvä ilta.. (huomenna morkkis yay)

no time to sleep.

Ensimmäinen - ja viimeinen - vapaapäivä tällä viikolla ja sain herätä seitsemältä päästäkseni kuluttamaan sen sairaalalla. Vaihteeksi. Tunnen itseni maailman huonoimmaksi ihmiseksi, kun ärsyynnyn taas pikkuasioista. Automatkalla kärsin suorastaan fyysistä pahaa oloa, kun joudun kuuntelemaan kuinka isä maiskuttelee kurkkupastillia äänekkäästi. Masentaa, kuinka pieni asia saa minut huomauttamaan asiasta isukille, seurauksella että kerään henkisiä iskuja isän valittaessa loppumatkan kuinka minusta kaikki on väärin ja kyselemällä olenko yhtä sulkeutunut töissä ja polilla. Ja maiskutus tietenkin jatkui entistä pahempana.

Nimeän omahoitajani Lessaksi. noniiin. Lessa kyselee samoja, aina yhtä vaikeita kysymyksiä joihin en enään yritä vastata väkisin. Puhuminen tuntuu vaikealta ja puuduttavalta eikä Lessa tunnu sellaiselta jolle voisin ruikuttaa kuinka kaikki on perseestä jiiiännneeee... Saan kotitehtäväksi löytää itsestäni asiat joista pidän *hmmm..* ja voin kertoa, että jos lista syntyy, se on lyhyt. Isä tulee heittämään kaupungille, vie auton huoltoon ja saa vaihtoon auton, jota hän kutsuu romuksi.

Löysin itselleni talvitakin(!!) ja itsestäni pienen nirsonpoikaisen, enkä tyytynyt valkoiseen vaihtoehtoon, vaan pistin myyjän tilaamaan saman takin viimeisen ruskean kappaleen toisesta kaupungista. Ei ehkä takki täysin minun makuun, mutta se on lämmin. Most important thing. Takaisin sairaalalle, kahvioon hörppäämään 80 sentin tee, sisätauti polille tarkastukseen. Lääkäri (nainen) on masentava. Maalailee piruja seinälle ja kohtelee kuin liukuhihna tavaraa. Potilas sisään -> plaaplaaplaa -> potilas ulos.

Sisko on raahannut eteisen tyhjäksi tavaroista, sohvasta ja matoista ja repinyt talon peilit riviin nojaamaan seinään. Harjoittelee tanssi koreografiaa ystävänsä kanssa. Kummit tulevat kylään parin tunnin päästä. Pitää ehkä käydä näyttämässä naamaa, mutta ei sen kummempaa. En ole tainnut koskaan edes puhua heille. He eivät pahemmin perusta lapsista, olivat ne minkä ikäisiä tahansa. Fine by me.

kylmään kaupunkiin.

Viikonloppu meni... viikonloppumaisesti. Isänpäivän kunniaksi otin itseäni niskasta kiinni ja yritin isän iloksi viettää laatuaikaa perheen kesken. Kaivoin parisenkymmentä vuotta vanhan monopolin vaatekaapin pohjalta ja levitin sen seteleineen keittiön pöydälle. Ehkä tämä olisi hyvä tapa viettää hetki yhteistä aikaa meidän perheessä? Ei tarvitse puhua, vaan keskittyä noppien heittoon ja peliin. Isä kiroaa kun ei saa ostettua tontin tonttia ja lopulta häviää koko pelin. Hän on vähän huono häviäjä. Ja minä kai olen perinyt sen puolen häneltä.


Koulua.

Olen nukkunut viime öinä levottomasti. Herännyt parin tunnin välein ja ollut herätessä entistä väsyneempi. Saan kuitenkin joka aamu kerta kerralta enemmän armon aikaa pysytellä sängyssä, kun motivaatio laittautua laskee päivä päivältä. Hiuksiani en laita enään ollenkaan ja kevyt ripsari riittää meikiksi. Onpa siis enemmän aikaa nukkua. Silti aamulla jäi aikaa ja mutsi päätti ajaa rinksaa ympäri kylää, ettei minun tarvitsisi kylmässä odotella linja-autoa. Niin paljoa. Samalla bussilla tulee vanhempi ystäväni, se jota en ole nähnyt kuin kesällä viimeksi. Tosin kuin olin odottanut, juttu luisti liiankin sujuvasti, en meinannut suunvuoroa saadakkaan. Pitäisi muistaa miten helppo hänen kanssaan on puhua (suom. kuunnella).

Kävelen luokalle. Blondin hymylle ei voi olla hymyilemättä. Voin melkein tuntea kuinka sisälläni herää riemun poikanen, kun saan kuunnella ystävien puhetta. Vertailla kokemuksia. Joskus heittää kuivaa huumoria väliin. Parin tunnin päästä silti helppo istua hiljaa ja kuunnella opettajaa, mitään puheesta muistamatta.

Blondi: 'Mulla on nälkä'.
Minä: *hymy* 'Tuota en ole kuullutkaan aikoihin'.

Niin tuttua. Olihan heitä ikävä.

7 tunnustusta.

Girlygirl pisti pahan ja laittoi minut kertomaan seitsemän tunnustusta (kiitos siitä). Hieman miettimistä ja päänvaivaa, mutta olen otettu :--) Elikkäs:::::


Eteenpäin menee: telina, Negai, Lady McHelin, noice, Liskokuningatar (jotain kirjoitettavaa sinullekkin), Elefantti Anttu ja tietyski takaisin Girlygirl.

Palkinnon saaneen täytyy tehdä seuraavat 7 kohtaa:
1. Kiitä sitä, jolta sait tunnustuksen.
2. Kopioi kuva ja liitä blogiisi.
3. Laita linkki keneltä sait tunnustuksen.
4. Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä.
5. Anna tunnustus seitsemälle. Linkitä nämä blogissasi. Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta.

Tässä seitsemän asiaa, joita kaikki eivät tiedä:
1. Rakastan kirjoja. Tarinoihin uppoutumista, hiljaisuutta ja rauhaa. Fantasiaa ja taitavia kirjailijoita. Musiikki taas ei ole minun juttuni.

2. Olin ensimmäistä kertaa humalassa juuri täytettyäni 15.. Erittäin humalassa. Koko seuraavan päivän kestänyt krapula, sammuminen ja iki-inho lonkeroa (ja mitä tahansa mikä maistuu greipille) kohtaan.

3. Olin ensimmäistä kertaa sängyssä juuri täytettyäni 14.. Erittäin surkeassa 'suhteessa' joka muuttui sitten erittäin surkeaksi 'seksisuhteeksi'. Surkeaa.

4. faktoja: vielä 16, opiskelen lähihoitajaksi toista vuotta. superkäkkärä luonnonkihara. Ruskeat silmät. Kaksivuotta nuorempi pikkusisko. Ei lemmikkejä. (iki)Sinkku. Miljoona allergiaa ja keliakia.

5. Olen aina ollut laiska liikkumaan. Urheilu harrastus kokeilut ovat kestäneet enintään vuoden, lenkkeilemään en itseäni saa enkä kyllä tekemään mitään muutakaan. Vapaa-aika kuluu tietokoneella istumisessa, lukemisessa ja bb: tuijottamisessa.

6. Kotona oleminen rassaa erittäin paljon, jos en saa olla yksin, mutta en jaksa tehdä mitään muutakaan. En osaa jutella vanhemmilleni, eivätkä he koskaan puhu minulle mitään 'järkevää'.

7. Syömis sähläilyä, -itkua ja -häiriöilyä. Pikkulääkitys, joka ei vielä edes tehoa. Sairaalalla ravaamista ja laihdutusta (yritystä).


Osasimpa taas löytää positiiviset asiat -.-''
___

Kiitos Girlygirl. En olisi jaksanutkaan keksiä mitään kirjoitettavaa :--D

misguided ghosts..

..I'm going away for a while
But I'll be back, don't try and follow me
'Cause I'll return as soon as possible
See I'm trying to find my place
But it might not be here where I feel safe
We all learn to make mistakes...

Olen väsynyt. Käynyt sairaalassa. Minusta ei meinannut lähteä verta, kokeiltiin erillaista neulaa, tyynypinoa jalkojen alla, erillaisia käsiliikkeitä ja kaiken sen parinkymmenen minuutin rääkin jälkeen minusta saatiin kaksi putkea verta. EKG kertoo pulssinin laskeneen entisestään. Nyt se oli levossa 36. Hoitaja poistui huoneesta ilmeisesti kysymään toiselta apuja kun pulssi turhan alhainen oli, päätellen siitä että pian huoneeseen saapui toinen hoitaja sanomaan ettei tarvitse panikoida, antaa olla vaan.
Taisi olla viides verikoe ja toinen EKG tänä vuonna.
Prismalle. Hamstrataan mutsin kanssa ostoskärry täyteen tarvikkeita, joita ei pienemmistä kaupoista saa. Löydän teehyllystä Sadepäivän ilo paketin, jota ei ole ennen (kai) ollut kuin teetaivas sekoituksessa. My favourite. Isälle jättimäinen pyyhe typerällä hirvikuviolla isänpäivä lahjaksi. Löysin ystävällekkin jo lahjan jouluksi.

Apteekkiin hakemaan Seronillia reseptillä, jonka mutsi meni puhelimessa lääkäriltäni pyytämään. Kuukauden kuuri näin kokeilumielessä. Minulle?

...Well Now I'm told that this is life
And pain is just a simple compromise
So we can get what we want out of it
Would someone care to classify,
A broken heart and twisted minds
So I can find someone to rely on..

Aamu tuntui alkavan huonosti. Väsyttää tuhottomasti, kaikki on loppu, silmät on turvoksissa ja huone on kuin mikäkin jääkaappi. Ikkunasta ulos katsominen piristi, lunta. Tavallaan teki jopa mieli mennä kävelemään minimaallisessa 'hangessa'. Tavallaan. Vain aste pakkasta, ei siis mikään maailman kamalin kestettävä, mutta ilo lumen peittämän maiseman kauneudesta ei paljoa mieltä lämmittänyt, vaan se yksikin aste pureutui vaatekerrosten läpi luihin asti. hyrrr..

Töissä mieliala nousi ja päivä lopulta kului ihmeen nopeasti (vaikkakin väsyneenä). Aamulla olin taas viimeinen, joka aamun raportille saapui. En osaa vieläkään lähteä tarpeeksi ajoissa kotoa ja olen toivottoman hidas riisumaan vaatteita pukuhuoneessa. Työpäivän päätteksi sain vielä toiselta ohjaajalta kyydin kirjastolle (ei se pitkä matka olisi ollut), lainasin Marie Phillips :in - Huonosti käyttäytyvät jumalat, joka kertoo kreikkalaisista jumalista asumassa kimppakämpässä nykyajan lontoossa (fun) ja käväisin vielä kaupassa tuhlaamassa rahaa läkeroleihin ja energiajuomaan. Kävellessä kotiin puhuin ystävän kanssa puhelimessa yllättävän kauan, puoli tuntia. Kotona mieliala laski, vaikka koko talo loisti tyhjyyttään.

Huomenna kaupunkiin. Sairaalalla verikokeet ja EKG. Kaupungille epätoivoiseen talvikenkien ja -takin metsästykseen vailla motivaatiota (tietenkin kylmenevä sää uhkailee jääpuikoilla). Ja nyt huomaan että olen käyttänyt liikaa sulkeita koko tekstissä, mutta en jaksa vaivautua korjaamaan asiaa.

here we go again.

Päivät ovat olleet helpompia. Sisko on saanut ajoluvan läpäistyään mopokortti-kokeen ja mahdollisuus, että skobani tankki saataisiin tyhjäksi talveksi nousee olemattomasta kohtalaiseksi. Minähän en omalla kaksipyöräisellä ole nyt vuonna -09 vaivautunut ajamaan kuin.. 5 kertaa?
Töissä käyminen puuduttaa ja olen alkanut tekemään hitaasti edistyvää hoitosuunnitelmaa, joka tavallaan tuo vain helpotusta, kun saa vaihtelua syöttö-vessa-peti -linjaan. Ensimmäiseksi tämä asukas sai muistia mittavassa MMSE-testissä pisteiksi 12/30, joka on alhainen, varsinkin kun asukas oli vielä pari kuukautta sitten huristellut iloisesti autolla paikasta toiseen :--S. Kerrotaan että on kolmaskymmenes ensimmäinen päivä lokakuuta ja huomenna on marraskuu, kysytään välissä mikä viikonpäivä mahtaa olla ja saadaan seuraavissa kysymyksissä vastauksiksi että on kevät ja joulukuu. Right.
Yksi asukkaista syöttää 'lastaan' (vaaleanpunainen nalle/valkoinen kissa pehmolelu) kaatamalla kahvia tämän kurkusta 'alas', toinen syö sisarensa ruokia ja kolmas alkaa kaapimaan lautaseltaan ruokaa suustaan ottamilla tekohampailla.

Kuuntelen Paramoren levyjä, juon teetä saunassa ja yritän olla ajattelematta. Marraskuu-muutos on sujunut hyvin. Postissa tulee vähän väliä kirje joko sairaalasta tai kelalta. Kelakortti on hukassa ja tarvitsisin sitä. Perk..

sisälläni asuu suuri, kyltymätön vaatija.

Aamulla tuntui oudolta törmätä aamuvuoroon lähtevään isään, kun olin herännyt puoli tuntia normaalia aijemmin. 'pääsin' kävelemään (/juoksemaan) työmatkan pakkasessa. Töissä ensi kertaa uuden-toisen-ohjaajan kanssa menossa, ikäväkseni toisella osastolla kuin normaalisti. 5 tuntia kului nopeasti, oli kuitenkin aamu vessatuksineen, vaatteiden vaihtamisineen, pesuineen ja syöttämisineen. Ohjaaja on mukava, mutta ei yhtä innokas selittämään asioita kuin ensisijainen ohjaajani. Tämä ohjaaja ilmeisesti ottaa vastaan näyttöni, mutta ei paineita.

Stressiä. Ehdinkö assalle? Menikö linkku jo? Olenko oikeassa linkussa? Ehdinkö nostaa rahaa? Käymään kaupassa? Ehdinkö paikallisbussiin? Mitä perillä taas odottaa? Perus matka nupolle. Otto automaatilla jotenkin mystisesti saan tungettua sirunlukijaan visa electronini alla s-etukortin. Eli tungin ne kaksi korttia siihen automaattiin päällekkäin, ihmettelin että johan on tiukassa ja kun sain rahat käsiini alkoi seinä piippaamaan merkiksi 'ota kortti pois' ja nolona revin kortteja kaikin voimin ihmisten kävellessä selkäni ohi. Sain sentään korttini (kai) ehjinä ulos, mutten tajua vieläkään miten tyhmä pitää olla ettei osaa rahaa nostaa.

Nupolla. noh. Aika sama meininki kuin viimeksi, joten en sitten taaskaan osannut olla tarttumatta nenäliinapakettiin. Nainen puhui sellaisista asioista kuin ajatusmaailmani raastavuus, perhesuhteet ja lääkitys. x__x. Että sellaista. Tuon naisen puheille ei (onneksi) enään tarvitse mennä, vaan 'pääsen' tutustumaan johonkin sairaanhoitajaan (perjantai 13. päivä... lucky).

Isä kuskaa kotiin. Huomenna on iltavuoro ja telkkarista tulee täydelliset naiset.

*remppaa*

Uutta ulkoasua ja nimeä peliin. Itse pidän sinisyydestä, koska väri on sydäntä lähellä. Nimeksi 'no problemo !' jota on tullut elämässä hoettua aina välistä. Huono mielikuvitus, älkää antako häiritä ;--).

Kommentin poikasta pyytäisin. Eikä tarvitse olla positiivista.
♥
(edes kyselyyn olisi kiva saada vastausta)

mahdollisuuksien marraskuu.

Koska koko lokakuu oli yhtä paskaa, jota en aijo kestää enään päivääkään, marraskuun alkaminen merkitsee minulle nyt muutosta. Itsensä kasaamista. Olen ollut niin heikko.

Elämän pitää muuttua jotta se voi jatkua.

helpompaa elämää.

Sikainfluenssa rantautuu suomeen.. Iik? Ihmiset eivät kovin innokkaita piikin ottajia ilmeisesti ole, mutta onneksi täällä töissä olevat ihmiset ovat 90% kaikki juosseet terveyskeskuksen puolella rokotetta hakemassa. Torstaina tullessani töihin kysyy yksi opiskelijoista aijonko rokotetta ottaa. 'Ai mekin saadaan?' ja siinä sitten miettimään kun pitäisi saman päivän aikana ottaa. Ihmisillä on menneet pistokohdat kipeäksi ja muutamalla noussut kuumetta. Tosin, kuume nyt voi nousta rokotteesta kuin rokotteesta. Olin sitä mieltä, että voin ihan hyvin yhden sikainfluenssan sairastaa, mutta kun rokotteen pointti oli ettei vanhainkodin sisälle pääsisi tuo possuflunssa mitään kautta jylläämään, lähdin kahvitauon jälkeen kahden työntekijän kanssa piikitettäväksi kolmen muun opiskelijan pudistellessa päätään.
No joo. Nyt on pistokohta hieman turvoksissa ja vähän samaan tapaan kuin pieni mustelma, niin painaessa kipeä, josta sitten hieman masokistimaisesti otan ilon irti ja painelen olkapäätä vähän väliä. Mutsi kysyy millainen olo on peläten kuumetta ja sanoo että voin vaikka soittaa hänelle keskellä yötä, jos on niin paska olo ettei nousemaan kykene. Jaaah.. Juu ihan hyvin voin.

Edellinen postaus keräsi reippaasti kommenttia. On ne napit kiehtovia.
Aamulla puoli kymmenen aikoihin, n. 8 tunnin yöunien jälkeen nousen hakemaan siskon kannettavaa, kuten aina kun häntä ei kotona näy. Kiroten näpyttelen päähän pälkähtäviä sanoja kun kone vaatii käyttöön salasanaa, jonka se pieni ilkiö on mennyt vaihtamaan. Vien koneen takaisin laittaen johdon mahdollisimman sotkuisesti ja vaikeasti seinään. Kiukuttaa.
Tuntuu taas niin epävakaalta ja vaikealta. Koko päivä aikaa ei millekkään. Olen huono viettämään vapaapäiviä, joita töissä kuitenkin odotan. En jaksa välittää vaan nappaan sen puolikkaan Opamoxin jonka olin tyhmyyttäni nyysinyt ja alan puolilta päivin tuijottamaan Public enemiesiä tietokoneen ruudulta. Voin olla iloinen, ettei taskuun lähtenyt puolikasta enempää, sillä olo on varsin.. Rauhallinen. Ajatukset pysyvät koossa ja niitä on helppo hallita. Sivuuttaa. Kun muutaman kuukauden aikana on jokaisena päivänä päässä pyörinyt paskaa, tuntuu helpottavalta kun voi unohtaa ne ajatukset. Toisaalta tekee mieli itkeä. Miksei se ole aina niin helppoa. Edes joskus.
Elokuva loppui. Istuin hetken koneella. Sammutin koneen ja valot ja menin nukkumaan. Nukahdin n. viidessa minuutissa ja heräsin vasta viideltä. Ihanaa. Kolme tuntia tästä päivästä tuhottu :--). Opamox vaikuttaa vieläkin ja toivottavasti vaikuttaa vielä jonkin aikaa. Kunhan vain en nukahtaisi saunan lauteille.

Oh right.. Happy halloween weekend!

älä leiki nappuloilla.

Elämä tuntuu tooosi epävakaalta nykyään, kun omat mielipiteet omista teoista vaihtelevat hetkestä toiseen. Muutan suunnitelmiani ja päämääriäni koko ajan. Kärsin tehtyäni virheen, päätän korjata sen myöhemmin, huomenna, failaan entistä enemmän ja seuraavana päivänä kärsimyksen lievittyessä teen lisää virheitä ja toistan tätä päivästä toiseen. Hajottavaa.

Töissä saan pienen ilonaiheen siitä, että pääsen omalle osastolle työskentelemään. Kärsin liian usein tilanteesta mitä nyt teen?, höpötän asukkaille entistä enemmän, harmittelen kun ohjaaja lähtee taas koulutukseen jättäen minut tuntemattomien ohjattavaksi jolloin katselen sijaisten puuhia heidän ohjatessa vanhuksia väärille paikoille istumaan ja heidän unohtaessa antaa asukkaan klo 14 lääke ja unohtaessa myös asukkaan vuoteen laidan alas, jolloin löydän rouvan jalat roikottamassa vuoteen ulkopuolelta. Ohjaaja järjesti minut lääkejakoa suorittamaan. Aika nähdä montako potilasta onnistun sähläyksilläni kellistämään. Seuraanko toisen jakamista vai jaanko itse? Työntekijä ojentaa käsinelaatikkoa ja antaa täytettävät dosetit. 'Antaa mennä'. Särkylääke, nesteenpoistolääke, särkylääke, sydänlääke, unilääke, vitamiini, särkylääke.. Työntekijä ei paljoa seuraa. Katsoo kyllä paljon vierestä kun etsin hyllystä purkkia ja seuraavaa. Yritän halkaista saamarin pieniä tabletteja kahtia. Surullista, mutta vahti siirtyy vieressä olevan kahvihuoneen puolelle höpöttämään jonkin sortin koulujen joululomista siinä vaiheessa kun sisäinen paskiaiseni herää ja kädessäni on ensin Tenox purnukka ja sitten opamax purnukka, joita jakaessani sitten taskuun 'tipahtaa' yksi ensimmäistä, puolikas jälkimmäistä. Olin ehtinyt jo tuhoamaan pari lääkettä viskaamalla yhden vahingossa roskikseen kädessä olevan tyhjän lääkepaketin sijasta (tiedätte. kaksi asiaa kädessä ja toinen menee väärään paikkaan?) ja toisen tipahtaessa kaapin alle enkä vaivautunut sitä sieltä noukkimaan. Paskiainen.
Mitäpä minä niillä napeilla sitten teen? Väärinkäyttöä? Riippuu mikä lasketaan väärinkäytöksi. Noh. Toisten lääkkeiden napsiminen ei kai mitään oikeinkäyttöäkään ole, mutta olen lapsi, utelias, hieman hullu ja todella typerä. Ajattelin että ehkä/jos/joskus tulevassa tulevaisuudessa tulee tarvetta, voin kokeilla miten unilääke vaikuttaa. Ei mitään muutenvaan kokeiluja (vaikka onhan tuo sitäkin). Opamox luultavasti lentää ojaan, mutta Tenox.. Ei mitään järkeä mutta eipä jaksa kiinnostaa.

Kaikkea pitää kokeilla kerran. Ei. Ei pidä. Minä nyt vain satun haluamaan.

.-.

Työt alkavat klo 11.00, aamu alkaa 09.00. Aamutoimissani revin vielä jostain aikaa koneella istumiseen ja television huudatukseen. Ruudussa alkaa pyörimään (kai?) uudehko Green Dayn musiikki video, joka saa minut hymyilemään. Se on niin Green Dayta.

Työvuoro on normaalista poikkeava, 11.00-19.00, mutta tykkään siitä. Aamulla saa nukkua sopivan pitkään eikä illalla jää turhaa luppoaikaa. En tiedä kuinka suhtautua uusiin opiskelijoihin, pidänkö heidän tuloaan hyvänä vai vittumaisena asiana. Ei oikein huvittaisi heidän kanssa jutustella, mutta tavallaan on mukavaa, kun paikalla pyörii muutama 'vähemmän nähnyttä'. Ei tarvitse olla yksin pihalla.


Kotona. Siinä on sellainen paikka, jossa en osaa tehdä mitään kertomisen arvoista.

älä ole idiootti.

Kesän leiriltä tuttu, n. puolivuotta nuorempi poika PP alkoi eilen lähettelemään tekstiviestejä Helsingistä, minne minunkin piti mennä. Miten hienot hotelli huoneet heillä oli, kuinka olivat leiponeet pöydät koreikisi. Vastaan kaikkeen tapojeni mukaisesti. Lyhyesti (well.. en ole tekstiviesti ihmisiä). Illalla tekisi mieli heittää kännykkä seinään, kun ruutuun aukeaa viesti 'Tarttisin ny sut lähellein'. Oh no, onko tämä joku jekku? Miksi kukaan tekstaa tuollaista t_t.. vastaan jotain huvittuneisuutta kuvaavaa. Lyhyesti.

Valvon minulle epätyypillisen pitkään kirjaa lukien. Nukun minulle epätyypillisen pitkään, puoli yhteen.

Tästä päivästä on pakko tulla parempi kuin eilisestä.

juhlien lokakuu.

Sain raahattua itseni kaupunkiin, vaikkakin reissun väliin jättö oli taas lähellä, kun elokuvan päättymisaika oli ikävästi juuri sellainen, etten bussiin olisi kerennyt. Motivaatio lähtöön putosi rankasti kun tuon tosiasian tajusin. Pääsin kuitenkin lähtemään, kun mutsi lupautui hakemaan minut kaupungilta kotiin. Kaupungilla olo kuitenkin tuli olemaan hermoja säästävämpi vaihtoehto, kun kotona olisi ollut kälättämässä 7 pari vuotta nuorempaa synttäreitä juhlivaa tyttöä.

Alle kahdessa tunnissa juoksin ympäri kaupunkia ostamassa houkutus -saagan uusimman osan, typerästi suomennetun Aamunkoin, jonka mukana sain koomisen I ♥ Bella pinssin (I ♥ Edwardit olivat loppuneet hetkessä. 'voi nyyh'), Anttilassa ostamassa halpoja elokuvalippuja, joiden totesin käyvän vain ma-to näytöksiin, Kirjastossa palauttamassa 3 kirjaa, joiden jälkeen sovin Emokidin kanssa tapaamispaikaksi Kuuomenan, josta ostin tälle myöhäiseksi syntymäpäivälahjaksi mustan venytyskorun. Etsittiin lahjoja. Hän ystävälleen minä siskolle. Hän löysi minä en. Supermarketista juotavaa ja syötävää leffaan ja viikonlopulle, hetki kauppakeskuksessa lapsia hypyyttävien esiintyjien seuraamista ja sitten siirryin finnkinolle ostamaan kalliin elokuvalipun (kun ei ne anttilasta ostetut käyneet >:( ) kun Emokid suuntasi kotiin päin.
Elokuva, Julie&Julia oli minusta hauska, hömppä ja selkeästi vanhempaa yleisöä keräävä. Taisin olla ainoa alta 25 v katsoja, muiden ollessa lähinnä keski-ikäisiä naisia (opettajanikin sieltä bongasin!!). Juoni tempaisi mukaansa. Kokkausta ja kahden erillaisen ihmisen elämien yhtäläisyyksiä. Bon apetit!

Siskolle jää ystävä yöksi. Minä siirryn nukkumaan vierashuoneeseen. Tuskaa. Nukahtaminen viivästyy viereisestä huoneesta kuuluvan vanhempien kuorsauskuoron takia ja aamulla herään isän television katseluun. Väki lähtee kaupunkiin ja takaisin tullessa on kakkukahvien aika.


Kaikesta positiivisestakin saa väännettyä itkun.

(edit) ja niin. Tänään olisi ollut keliakia nuorten ver-tu tapahtuma, johon oli tarkoitus mennä näitä leirikavereita tapaamaan. Jätin vaihteeksi menemättä. Ja otsikko tuli siitä ajatuksesta, että tässä kuussa on niin pirusti synttäreitä x__x.

tartu naruun ja katso minne se vie.

En tahdo puhua ongelmistani vanhemmilleni, koska en osaa. Ja ne ei ymmärrä. Isä päätti taas alkaa tivaamaan käytöksestäni. 'Sä et voi ikinä tulla vastaan'. Kysyessäni mitä minun pitäisi sanoa, sanoo hän 'ei sun tarvitse sanoa mitään. Tekisit vaan mitä käsketään... ...Mitä sä aijot tehdä kun ne antaa siellä sulle ohjeet?'. Vitustako minä tiedän!! Motivaatio on nolla! Nainen sanoi, että minun ei tarvitse tässä vaiheessa pystyä mihinkään muuhun kuin edes raahautumaan paikalle kun omistan ajan, enkä tasan muuhun pystykkään.
Saan huutaa isän pois huoneesta.

Tuntuu pahalta, kun ei sekään pahaa tarkoita. Mä kysyn miksi se kiusaa mua ja se sanoo että minähän se kiusaan sitä.

Tuijotan televisiotani pimeässä huoneessa. Katson dokumentin apollo 13:sta odotellen illan Big Brotheria. Nukahdan, ja puoli yhdeltätoista (p.m) herään siskon käskiessä laittaa äänet pois televisiosta saadakseen unta. Olen märkä hiestä, vittuuntunut ohittaessani BB:n ja väsyneenä suljen television ja jatkan uniani.
Herään ennen yhtätoista (a.m). Istun koneella, teen hieman tuttavuutta wiifitin kanssa ja alan tuijottelemaan miljoona kertaa nähtyä Wall-ea. Isä tulee kotiin ja laittaa minut takanlämmitys hommiin.

Siskolla on syntymäpäivä viikonloppuna. Huomenna tulee ystävät juhlistamaan. Jos jaksan, lähden kaupunkiin elokuviin evakkoon. Jos en jaksa, jään kotiin ja yritän löytää kämpän hiljaisimman nurkan, jonne vetäytyä vaikka kirjan taikka kannettavan kanssa. Piiloon.

En ole vieläkään oppinut lähtemään sopivan aikaisin töihin. Kävelen, juoksen ja kiroan. Ehdin aamuraportille (..viimeisten joukossa..) ja ihmettelen tekopirteänä hymyillen kahta uutta työharjoittelijaa. Tuttujahan nuo ovat, samaa ylä-astetta kun joskus kävivät, mutta missään ei ollut tietoa, että toinen heistä olisi tulossa työharjoitteluun. Ei siinä mitään, tulkoon vain. Nyt meitä on sitten neljä opiskelijaa koko vanhainkodissa.

Yhdeltätoista painun pukuhuoneen kautta tien toiselle puolelle bussipysäkille. Mutsi hyppää kyytiin assalla ja eikä istu ihmeekseni viereeni. Kaupungissa etsimme siskoa varten passikuvan otto paikan, kierrämme pari vaatekauppaa joista yhdestä ostin t-paidan. Waaau. Todella käytännöllistä näin talvea ajatellen. Menemme bussiin. Istutaan hiljaa.

Alkaa tuntua pahalta. Nuoriso poli. Odotushuoneessa istuminen hävettää. Mitä mä täällä teen? Mies tulee pyytämään meidät sisään. Se tuntee äidin jo valmiiksi viimevuoden käyntien takia ja kertoo kuulleensa minusta. Ne käynnit sentään olivat siskon takia, kun minä olin vielä onnellisesti täysissä järjissä. Ei taida kulua minuuttiakaan, kun mutsi ja mieslääkäri poistuvat huoneesta pyynnöstäni ja jään kahden naislääkärin kanssa.
Pehmoiset tuolit ärsyttävät. Tulee mielenvikainen olo.
Kerron kaikesta niin hyvin kuin osaan. Kerron etten haluaisi olla siellä. Naisen kyselyt ärsyttävät, kun joudun kaivamaan kysymyksiin vastauksia. Se vaati työtä. Itken kolme nenäliinaa puhki, sovitaan jatkosta ja mökötän loppuillan for no change.

hakataan päitämme yhteen.

Olen tämän viikon syyslomalla, tosin huomenna käyn aamulla tekemässä töitä lyhyen, neljän tunnin ajan seitsemästä eteenpäin. Siskolla oli loma edellisellä viikolla, isä käy tämän viikon töissä aamuvuoroa ja mutsi on töissä aina kuten ennenkin.
Nautin siitä ajasta kun saan olla yksin. Tai no. Nauttia on väärä sana. Yksin olo on vain helpompaa. Vähemmän kestettävää. On hiljaista ja talossa voi kulkea vapaasti ilman pelkoa, että joku tulee kyselemään turhanpäiväisiä asioita.

Mä en tahdo puhua. Mä en tahdo kuulla, kuinka mutsi miettii ääneen viikonloppusuunnitelmia. Mä en halua kuulla mitään. Kuuntelen nykyään jatkuvasti musiikkia kännykän mp3:sta peittääkseni kaiken muun, siitä huolimatta etten jaksaisi musiikkia kuunnella.
Sisko tuo ystävänsä mukanaan koulusta kotiin. He katselevat elokuvaa tämän huoneessa, joten koko talon päädyssä ei saa hiljaisuutta. Luen kirjaa olohuoneessa takan lämmössä, isä tulee lisäämään puita takkaan ja alkaa juttelemaan, että kuka siskon seurana on ja mikä ongelma lämpöpumpussa oli viime yönä ollut, kun oli sisko tullut siitä valittamaan. 'En tiedä, ei kiinnosta'.
Isä ottaa kasvoilleen sen miksi-sä-teet-kaikesta-ongelman-ihan-vaan-kiusallas ilmeen ja tivaa miksi en koskaan voi puhua tai edes esittää kiinnostunutta jne jne. kun hän yrittää ystävällisesti keskustella kanssani. Ärsyttää. 'Ei vaan huvita jutella'. Ystävällistä olisi jättää minut yksin ja huomiotta. Kävellä ohi ja vältellä. Antaa tilaa ja rauhaa. Enemmän.

Mietin miten suhtaudun ihmissuhteisiin. Ihmissuhteiden solmimisessa olen erittäin passiivinen. En odota kenenkään kiinnostuvan juuri minun seurastani. En yritä tai etsi uusia tuttavuuksia. En odota että kukaan minua-tuntematon ihminen tulee koskaan minuun tutustautumaan. Enkä minä ole kiinnostunut tapaamaan uusia ihmisiä. Sellainen asia kuin seurustelusuhde, on asia jota en edes osaa havitella. En koskaan ala kaksilaikeisen vastaan tullessa miettimään, kuinka tuohonkin olisi ihana tutustua. En juhlissa jutellessani miehelle päästä ketään lähelleni. Vuoden aikana olen satunnaisissa juhlissa nauttinut (jopa) kolmen eri pojan/miehen läheisyydestä tasolla suukottelua ja nukutaan vierekkäin humalassa (näinhän tekevät muutkin), mutta missään vaiheessa en ajattele tapahtuvan sen kummempaa tulevaisuudessa oli heppu kuinka mukava tahansa. Otan varman päälle enkä tahdo kiinnostua, jos heppu vaikka ei ole kiinnostunut/on idiootti/jotain muuta. Enpä ainakaan pety.

Kun saan aikaan jonkin sortin ystävyys suhteen, tahdon lähentää sitä ja tehdä selväksi että ihminen on minulle tärkeä. Nautin ihmisen seurasta ja näytän todellisen minäni. Mutta jossain vaiheessa (ikävä kyllä) alan pitämään ystävyyttä lähes itsestään selvyytenä. En pian osaakkaan panostaa ystävyyteen enkä miettiä, miten oma käyttäytyminen siihen vaikuttaa. Ja hölmöä kyllä, mitä parempana ystävänä ihmistä pidän, sitä herkemmin ollessani masentunut ja väsynyt saatan sanoa ilkeästi ja purkaa kiukkuani, tai heittäytyä täysin apaattiseksi. Käyttäytyä kuin ihminen olisi oma siskoni, joka tuntee minut niin hyvin ettei loukkaannu, vaikka asiahan ei välttämättä näin ole.
Ja jos en panosta ystävyys-suhteisiin, herkästi annan niiden vain olla. Erästä ystävääni en ole nähnyt kuin nyt kerran kesällä. Oletan että seuraavan kerran kun näemme, ei juttu tule luistamaan entiseen tapaan. Erkaannumme. Minulle tärkeästä ihmisestä josta olen saanut paljon itseluottamusta, tulee tuntematon, jolle puhuminen on yhtä vaivalloista kuin kelle tahansa puolitutulle. Tiedän sen kokemuksesta.

tarjotaan kahvia. rangaistukseksi. kahdeksan tuntia kannussa seissyttä.

Sain tehdä töitä taas erillaisella osastolla. Siellä ei kukaan kävele avutta. Osasto, jonne päätyvät kaikista huonokuntoisimmat raukat. Kuolemaa odottavat.

Tunnistan yhden vanhuksista entisen ystäväni isoäidiksi. Tietoisuus ympäröivästä maailmasta on lähes nolla ja hän kärsii dementian aiheuttamasta pakkokävelystä, vaikka ei enään ilman apua pystykkään kävelemään. Vielä paremmassa kunnossa ollessaan hän oli toisella osastolla vain kävellyt aamusta iltaan. Vatsaa kouraisi, kun jotenkin yhdistin hänet ns. tutun tutuksi ja näin millaisessa kunnossa hän eli.
Ja vuodepesuja tehdessä sain pissaa päälleni.

Isovanhemmat kävivät kylässä. Vasta kahden tunnin kuluttua heidän saapumisestaan, poistun huoneestani ja käyn näyttäytymässä. Otan ukin antaman setelin vastaan hymyillen. Mummi istuu sängylleni kyselemään työssäoppimisesta ja kaikesta. Hän tiedustelee, että onhan minulla kaikki hyvin. Osaanko pitää itseni kunnossa. 'Mikäs tässä ollessa. Tietenkin'.
Aamun tullen olen talossa yksin. Ihastelen ikkunasta näkyvää valkeaa maata ja hörpin tölkin olutta, jota en ikinä oikeastaan ole juonut. Äkkiä kaipaan jo talvea. Saapikkaiden alla narskuvaa lunta, lumitöitä, vaatekerroksia, lumisadetta, takkatulta, valkeaa maisemaa, pakkasen tuoksua ja joulun lähenemistä. Asioita, joista en koskaan osaa nauttia, niiden tullessa ajankohtaisiksi.

vihaisia viestejä - itselleni.

Sivelen isovanhempien tuliaiseksi tuomaa helmiäisen valkoista kynsilakkaa vasempaan käteeni, välittämättä siitä, että aina pitäisi aloittaa oikeasta kädestä ja siitä, että huomenna on taas töitä, jolloin ei kynsilakkaa saa olla. Lakkaan kynnet ja unohdan toisen käden.

Tuntuu pahalta. Yritän peittää ajatukseni lukemalla kirjaa (Torey Haydenin Tiikerin lapsi). Minulla piti olla tänään töitä, mutta ohjaajalla vaihtui vuoro. Minun piti lähteä Bunnyn kanssa helsinkiin, mutta Väki alkoi tapojensa vastaisesti huolehtimaan liikaa. Helsingin yö on kuulemma liian vaarallinen. Bunny ehti jo ottaa päivän vapaaksi, joten ajattelin jos menisimme kaupunkiin. Elokuviin. Ei huono idea?

En ymmärrä itseäni. Yöllä aloin itkemään ajatellessani kaupunkiin lähtöä. Rintaa puristi. Minä kävelemässä keskellä kaupunkia, keskellä niin monia ihmisiä. Ihan kuin en ikinä olisi niin muka tehnyt! Tuntuu niin ahdistavalta, toivon että aamulla tunne olisi poissa, mutta ei. Kahdentoista aikaan ei tule lähtövalmisteluista yhtään mitään. En halua poistua kotoa. En tahdo muiden näkevän minua. En kehtaa lähteä minnekkään.

Kun tuntuu, että Väenkin läsnäolo ahdistaa.

Perun menoni. Luen kirjaa. Olen kotona. Ihmettelen itseäni. Ei. En mä mitään ihmettele. Mä en kestä itseäni.

Se on kaiken syy.

en minä tarvitse. en minä tahdo.

En millään meinaa saada tunteja täyteen. Ohjaajalla on lyhyempiä päiviä. Minä jään kotiin. Suunnittelen lisää menoja. Ohjaajalla on koulutuksia.
En pääse harjoittelemaan nostoja. Ihmiset ovat epävarmoja ikärajoista. Vakuutuksista.
Minulla ei ole enään toista ohjaajaa. Se jäi sairaslomalle monen moneksi viikoksi. Ohjaaja kyselee pomolta mitäs ohjaajan puuttumiselle tehdään ja pomo vastaa että katsotaan ja unohtaa asian ja on monta päivää pois töistä.
Keskustellaan opettajan kanssa tunti. Kuinka sekin minua pystyy arvioimaan, kun ikinä ei ole opettanut.
Paljon on kysymysmerkkiä, epävarmaa ja outoa.

Höpöttelen demeille. Hymyilen ja vastaan jatkuviin kiitoksiin sanomalla aina sen saman 'ole hyvä' ja kaadan lisää kahvia. Syötän pesen ja peittelen sänkyyn. Halaan ja juttelen. Harrastan muutaman kanssa jo jotain huumorinpoikastakin.


Keskiviikkona nupolle. AAASDDDD........
Anteeksi jokaiselle pienelle ihmiselle, jotka sitä apua oikeasti tarvitsevat kun menen hankkimaan itselleni lähetteen ja ajan. Viemään aikaa muilta. Vittu !! Tyhmä tyhmä tyhmä ! Miksi miksi miksi mä menen sinne? mita ma ajattelin? Mä en kehtaa mennä sinne.

VITTU. Niiiin turhaa! Mua kyrpii. En kehtaa mennä sinneeee! Kauhea tunne vatsanpohjassa.

'hyvää yötä ja kiitos kaikesta'

Aamulla hiippailin itselleni siskon kannettavan tämän pimeästä huoneesta. Katsoin kaikki tavanomaiset, hotmail facebook galleria blogger. Ei mitään uutta. Toisten blogien lukeminen tökkii vieläkin. Kirjan luku loppuun, juoksemalla töihin ja 9 tunnin työpäivä. Tajuan arkuuteni vieraalla osastolla heikompikuntoisien demejen seurassa ja tunnen itseni turhan hyödyttömäksi. Mietin miten aikaisemminkin työssäoppimassa on ollut samanlaista. Päiväkodissa, kun ei tuntenut lapsia ja näiden taitoja ja oli altis vedätyksille. Tullessani vanhainkodille tietämättä lainkaan missä kaikessa ja miten paljon kukakin apua tarvitsi. Oman osaston väkeen totuttua uusi osasto tuntui todella erilaiselta, vaikka työ samaa onkin.

Nyt, kotona (klo 23) avaan koneen ja olen saanut kaksi uutta lukijaa (samana päivänä !!). Yay welcome :--D.

En ole kirjoittanut nyt (taas) muutamaan päivään. Enkä varsinkaan itsestäni. Mitä minä olen tehnyt? Töitä. Tuijottanut televisiota. Kärsinyt itseinhoa ja paskaa oloa? Töissä ajatukset saa tapettua toimintaan ja toisten huomiointiin. Unohdan itseni. Kotona en muuta ajattelekkaan ja pilaan päiviäni päivä toisensa jälkeen. Töistä nyt ei paljoa kerrottavaa ole, ajatuksistani en kirjoittaa halua, enkä tee mitään mitä kehtaisin myöntää.

'opiskelija'.

'Opiskelija tekee'
'Olen opiskelijan kanssa'
'Vien tässä roskiksia.. tai siis.. opiskelija kantaa ja mä juoksen perässä'
'Opiskelijalle tehtävää'

Ensimmäinen vittumainen ihminen töissä. Oikeastaan ihan mukava välillä, mutta kun kutsutaan koko päivän opiskelijaksi, tuntuu kuin pidettäisiin alempiarvoisena. Saattaa tietenkin johtua siitä, jos hän ei vaikka nimeäni muistanut, mutta huomaa kyllä eron nimellä kutsumisen ja opiskelijaksi kutsumisen välillä.

anteeksi aiheista.

Bongaan auton ikkunasta taas sen naisen. Nainen, joka kiertää kylästä toiseen noin kahdenkymmenen, noin urheilukassin kokoisen laukun kanssa, siirtäen laukkuja kaksi kerrallaan noin kymmenen metriä eteenpäin ja hakien aina uudet kaksi ja näin siirtyen hitaasti eteenpäin matkallaan. Olen nähnyt sen jo ehkä neljä kertaa aikaisemmin eri paikoissa paikkakunnalla, kuukauden aikana. Sisko oli käynyt juttelemassa tälle.
*nainen tulee kahden kassin kanssa pinolle*
Sisko: 'Miksi sä raahaat noita kasseja?'
*nainen vilkuilee ympärilleen*
nainen: 'Mä haluan herättää huomiota'
*nainen hakee uudet kaksi kassia ja palaa*
Sisko: 'Miksi sä haluat kiinnittää huomiota?'
*nainen taas vilkuilee*
nainen: 'Mää en puhu! Te ette saaa mua puhumaan!!'
Ja jatkaa työtään.

Sillä on talo toisella paikkakunnalla. Se oli ennen opettaja. Mutta nyt se on löytänyt uuden elämäntehtävän, jonka ansiosta sen voi bongata pakkasessa nukkumassa. Kahdenkymmenen laukun kanssa.


Minulla on kädet kuivat saippuasta ja käsidesistä. Kädet rakoilla haravoinnista. Lehtien raastamisesta maasta kasoihin. Ei minusta sen enempää.


Nrj :llä mainostetaan uutta kilpailua. Etsitään suomen suurinta twilight -fania. 'Onko huoneesi seinät vuorattu näyttelijöiden julisteilla? Vai omistatko twilight tatuoinnin? Miten sinä fanitat twilightia?'. Kirjasarja, jonka takia tytöt (ja satunnaiset pojat) saavat Oh-my-Edward oireita ja tekeillä on pikavauhtia kirjaversion raiskaus elokuvia.
Ne kirjat ovat loistavia kaikessa nerokkuudessaan ja sydämeni itkee verta, kun oma henk. koht. arvostus kirjasarjaa kohtaan laskee massafanituksen ja halpojen elokuvatekeleiden takia, joissa juonta muunnellaan raa'asti!!

Mutta aiheeseen liittyen:
Sonyen linkkaama random houkutus-herjaus aiheinen galtsupäivis (link) ja kuva nyt yleisen twilight fanituksien takia n__n. Hauskaa viikonloppua.

'oot sen olonen, että soitat kohta polliissit. sellanen puhetapa'

Ensimmäiseksi. Työ.. on ihanaa. Dementoituneet vanhukset ovat ihania kaikessa sosiaalisuudessaan, - oli puhetaitoa tai ei - ja olo on mahtava, kun pääsee auttamaan ja sitä arvostetaan. Ihmiset ovat ihania, ilmapiiri on ihana. Aika kuluu nopeasti ja tulee hyödyllinen olo. Kaikenlisäksi olen jo pikkuhiljaa alkanut omatoimisemmaksi, enkä enään arastele mennä muistuttamaan mummelille kuinka lusikkaa laitetaan lautasen kautta suuhun. Ja hei. Ei ne alapesutkaan ole sen kummallisempia muihin rutiineihin nähden. Syöttämistä, saunotusta, pukemista ja verensokerin mittausta, josta vaarien varoitukseksi vain, tykkään oikein kovasti >:)

Pää on aika lievästi sanottuna sekaisin. Olen repinyt hermojani itseni kanssa, nukkunut ensimmäisen kerran (kai?) viikkoihin kunnolla (huomaa kuinka kevyttä unta on nukkunut kun kerrankin saa nukuttua), antanut huoneeni sotkeentua, lintsannut töistä ja saanut paniikissa miettiä miten poissaolostani ilmoittelen, itkenyt ja voinut silti todella hyvin. Löysin itsestäni valtavasti keskittymiskykyä ja sain katsottua kokonaisen elokuvan kotona ja vielä muistaen leffan loputtua mitä siinä tapahtui (!!). Elämä on hajottanut ja olen saanut kasailla sitä uusiksi. Työssäoppimisen aiheuttama radikaali rutiinien muutos pisti minut ihan sekaisin. Ja niin,,,,,, toisten blogeja en kykene lukemaan, joten en kommentoi, vaikka haluaisin ):

Sisko kävi Mucc :n keikalla, isä valittaa kun en jaksa selostaa mitä kaikkea töissä teen. Viikonloppu alkaa ja tahdon haravoida jos tulee edes vähän lämpöisempää u_u. Teetä ->

aamukooma osa 55317.

Isällä töissä iltavuoro:
♦ Ovia ei saa pamauttaa kiinni aamulla
♦ Ei saa kolistella
♦ Ei saa puhua liian kovaa
♦ Pitää yksinkertaisesti varjella isän unta.
Minulla töissä iltavuoro:
♦ Ihmiset huutavat aamulla toisilleen
♦ Ihmiset juoksevat ja tömistelevät
♦ Ovia, jotka äänieristäisivät edes hieman melua jätetään auki
♦ Mitään ei edes yritetä tehdä hiljaa

Tulee hieman vittuuntunut olo, kun ei muutenkaan tiedä miten päin olla näin aamuisin, jotta jaksaisi mahdollisimman hyvin töissä. Toivoisi edes pientä ajattelevaisuutta kotiväeltä, mutmut. Eilinen meni täysin koomassa. Kykenemättömänä mihinkään rakentavaan. Tekisi mieli jäädä kotiin nukkumaan, vaikka samalla odotan kahdelta alkavaa, elämäni ensimmäistä iltavuoroani, jotta tulisi oikeasti tehtyä jotain ja käytettyä niitä jopa minulle myönnettyjä aivoja ;O.

virtuaalikakkuja a'la kaamos.

Ah ai ihanaa. Siskon läsnäolon puutteesta seuraava silence, jonka ansiosta saa nukkua sikeästi, kuunnella televisiota niin kovalla kun sielu sietää ja hypätä heti aamusta tietokoneelle, ilman että häiritsee naputuksella? Näin sen pitäisi mennä ja näin sen luulin menevän, mutta kun väsyttää niin, että hyvä kun yhdeltätoista jaksaa sänkyyn raahautua ja tietenkin poikkeuksellisesti uni-ei-tule/on niin kevyttä, että vilkuilen kelloa keskiyöllä/kahdelta/neljältä/kuudelta/seitsemältä ja kärsin epätoivosta, kun sängyn päätyyn on alkanut kotiaan väsäämään hämähäkki, jonka takia joudun nousemaan _ylös_ tekemään kipittelystä lopun. Hiljaisuudessa yritän lukea kirjaa ja kulutan siskon läppäristä akun tyhjäksi, etten vain pitäisi melua ja näin viestittäisi vanhempien herkille korville olevani hereillä, kunnes 4-5 tunnin koomailun jälkeen uskaltaudun astua elävien kirjoihin.

On taas ollut niin hakkaa-päätä-seinään fiilis, mutsin kysellessä jatkuvasti jostain pipoista ja tumpuista mikä on kenenkin ja tarviiko vai ei? Istun koneella, suljen koneen, tuijotan televisiota, avaan taas tietokoneen, suljenavaansuljen, imuroin ja kuolen väsymykseen. Mitään ei voi tehdä varttia kauempaa eikä missään ole mieltä. Thank god, huomenna ei ole töitä, mutta ei sekään unensaantia edistä. Plärään läpi nettiä, terveys-sivuja, reseptejä ja facebookin aivottomia sovelluspelejä (erityisesti uutta Café Wordl'ia jossa leikin suuremman luokan kokkia joka on pa käyttäessään rahansa liian kalliisiin pöytiin q_q) ja kiskon kofeiinia termospullon teestä. Joka kylläkin meni ja loppui, eikä olo ole yhtään sen elävämpi. Pitäisi hörppiä kahvia.. Välistä hyppään sänkyyn peittojen alle, mutta ei sielläkään ole kivaa tuntea itsensä heikkokuntoiseksi pullaksi ja tadadataddadaaa! olen taas koneella. Melkein jopa mietin, olisiko ne tyroksiini arvot menneet entistä paskemmiksi, mutta ei maalata mörköjä seinille ja pistetään kaamosin piikkiin ;>.

sadepäivän ilo.

Synttärisankari 1v. kummityttöseni löytää isänsä avaamasta lahjapaketista pienen eläin -kuvakirjan ja naurahtaa samantien iloisesti. Se tykkää siitä. Tiedän että siitä tytöstä tulee joskus jotain. Se on jo nyt niin aurinkoinen, tarkkaavainen, miettivä ja kaunis. Ujostelee hetken ja sitten ollaan niin sosiaalisia ja nauravia että.. Paikalle saapuu lisää vieraita kun olemme syöneet. Enon vaimon puolelta, joten en tunne. Istun sohvan nurkassa teekuppini kanssa. Otan hupi-ilme kuvia kännykkääni Poikasen (7v. serkkutyttö) kanssa ja ihmiset kerääntyvät katsomaan youtubeen supermarketti dominoa. Pöytä on täynnä pakastekakkuja, keksejä, sipsejä ja kahvikuppeja. Kummityttö onnistuu puhaltamaan kynttilän ja ihmiset taputtavat. Nautin serkkujen seurasta, mutta kun ympärillä on lähinnä tuntematonta porukkaa, niin 'vähän' tuntuu nihkeeltä :--S. So.. Olen ihan tyytyväinen kun siirrymme autoon ja pääsen kuuntelemaan musiikkia apaattisena.

Väsymyksessä ja laiskuudessani kierien, aijon loppuillan nauttia ja lähentää rakkaussuhteitani termospulloon, tietokoneeseen ja patteriin. Sisko on poikaystävällään yötä, kun vanhemmista löytyi se jeesustelu -puoli ja yökylät ovatkin 'okei' rippikoulun jälkeen :'D. Huomenna voin huolehtia tympeämmistä asioista, kuten siivouksesta ja työssäoppimis pähkäilyistä, mutta tänään hyödynnän hiljaisuutta.

lovely grannys

'Täällä on sitten pyykkejä.. Ja täällä on lisää pyykkejä.. Ja täällä vielä pyykkihuone..'. Vaippoja, pyyhkeitä, vaatteita ja välinevarastoja. Kaksi tuntia kulunut, enkä ole nähnyt ensimmäistäkään hoivattavaa vanhusta. Työvaatteet pitää itse valkata värikkäistä vaatepinoista, joissa vaatteet eivät ole missään järjestyksessä, so.. good luck! Kahvitauon jälkeen kuitenkin pääsen näkemään kolmoskerrokseen lukitut demet. Ensimmäinen näky ei ollut kovin kaunis ja siihen liittyi demeistä heikkokuntoisin, sänky ja paljon kakkaa..

Mut hei, what everr.. Mä tykkään niistä vanhuksista ja tosta työstä !! Demet on herttasia, mukavia ja muutama on jo sellanen joita oikeesti tyk-sin. Aika kuluu siivillä ja työvuorot tietävät pitkiä aamuja ja sitä-niin-ihanaa omaa rauhaa. Ohjaajat ovat mukavia ja hei. Mikä onkaan hauskempaa, kuin kaksi papparaista saunassa heittelemässä vettä kiukaalle ja toistensa päälle, kuin pienet lapset u_u ! - Terveisiä kahden tunnin saunotuksesta. Oho! Kello on jo viisi, vaikka vasta tulin -> mission: etsi tiesi pukuhuoneelle ja kävele kolme kilometriä ylämäkeen kotiin.

Kotona.. mitään uutta.