new

Tänään aijon juhlia. Juoda kuohuviiniä ja nauttia. Med Bunny ja hänen poikaystävänsä 'Seth', jota en oikeastaan edes oikein tunne. Olen siivonnut ja tehnyt lumitöitä kiirreessä herättyäni 12, huomannut taas edistystä paranemisessani ja koittanut laittautua iltaa varten. Kaikki tekemiset tuntuu osuvan tälle päivälle ja on kiire. Illalla juon itseni humalaan, soittelen hyvää uuttavuotta ihmisille ja lähetän humoristisia uusivuosi tekstiviestejä. Lupaan itselleni että pääsen Saksaan ja elän paremman vuoden paremmin.

Hyvää uuttavuotta kaikille ♥

yhtä juhlaa.

Koen onnistumista. Olen taitava muuttamaan ajatustapojani ja löytämään asioista oikeat ja tavoittelemisen arvoiset asiat. Minusta tulee terve. Annan siihen itselleni mahdollisuuden. Haistatan pitkät kontrollin kaipuulle ja jatkan harjoittelemista. Ja ajatus, että hyväksyisin itseni tuntuu ehkä-jopa-joskus mahdolliselta, vaikka tiukkaa tekeekin. Hylätä kaikki se tuttu ja 'turvallinen' ja kasvaa aikuiseksi. Loppu se laihdutus. Päivä päivältä on helpompaa, vaikka kompastelenkin vähän väliä, mutta nyt jaksan nousta uudelleen pystyyn. Määrittelen vahvuuden eri tavalla.

Tänään on syntymäpäiväni, siinä ei mitään erikoista. Huone on sotkuinen niinkuin aina, istun koneella niinkuin aina. Samallainen päivä kuin aina ennenkin, vaikka mitä nyt synnyin tossa 17 vuotta sitten. Kiitos nykyaika, sillä ei tarvitse kuunnella niitä miljoonaa onnittelusoittoa sukulaisilta, kun kaikki ovat siirtyneet naamakirjaan. hih.

minun piti kirjoittaa mitä on tässä tapahtunut muutaman päivän aikana, mutta en oikein saa mitään sanoiksi. Heräsin yöllä hiestä litimärkänä, ilmeisesti jonkin sortin alkavaa tautia hikoillut pois. Hain eilen lenkillä kirjastosta pari odottamaani saapunutta kirjaa ja tein uusia varauksia, ostin itselleni galleriaan vippiä (jolla en tee mitään). Turhamaisuuttani laiton minimäärän ripsaria lähtiessäni lenkille. Laitoin ruokaa isälle tämän syntymäpäivän kunniaksi ja valvon pitkään ja nukun pitkään. Kävin salilla ja sain salikortin ja olen tietämätön mitä tehdä uudenvuoden aattona. Pp jaksaa tekstata joka ikinen päivä ja se tuntuu kivalle.

Joulu meni.. ohi. Aattona matkustaminen aiheutti sen, että jäi joulumieli tulematta. Joulupukin koputtaessa ikkunaan serkkujen iloksi ja jakaessa lahjoja, kiitän saamistani parista paketista ja keskityn auttamaan vuoden vanhaa kummityttöä avaamaan pakettejaan ja kerään loputonta lahjapaperisilppu vuorta jätesäkkiin. 'Pukki katoaa ja ukki tulee takaisin'. Serkku viettää aikansa sylissäni, koska hänen sylissä olo tarpeensa on kasvanut pikkusisaren tultua maailmaan. Univaje kasvaa yöllä, kun olen liian levoton ja ahdistunut nukahtamaan vieraassa sändyssä ja aamulla valitetaan kun ei nousta aamiaiselle. Joulupäivä kierretään minulle tuntemattomilla sukulaisilla 'pikaisesti'. Paikallaan istumista ja kieltäytymistä kahvista. Järkyttävä pakkanen ja seuraavana päivänä lumipyry. Mummo kyselee olenko tulossa kipeäksi ja patistaa nukkumaan vaikka ei minua mikään vaivaa. Toinen mummi patistaa aina ottamaan lisää ruokaa/leivonnaisia/juotavaa, olipa sitten syönyt miten vähän/paljon tahansa. Ukki väittää verensokeriarvojensa olevan hyvät vaikka arvot nousevat yli kahdentoista (vaikka jouluruoalla onkin vaikutuksensa). Lähdetään kotiin ja teen lumityöt reissun aikana sataneen parinkymmenen sentin kinoksessa. Olen taas koneella, joulu on ohi.

Isän syntymäpäivät, minun syntymäpäivät, uusivuosi tulossa. 'Yhtä juhlaa'. Tahdon juomaan tai-ihan-mitä-vain. Pois todellisuudesta. En tiedä mitä haluan.

x-mas.

Kohta on jouluaatto, en ole valmistautunut, ei ole yhtään joulufiilistä, ei tunnu yhtään joululta. Lumisade koristeli pihan teemaan sopivaksi, äiti laittoi kuukausi sitten joulukynttelikön keittiön ikkunaan ja (kai) jouluvaloja jonnekkin, mutta sen enempää ei tätä taloa ole koristeltu. Joulun huomaa vain postilaatikkoon ilmestyvistä joulukorteista ja järkyttävästä määrästä suklaata. Huomen aamulla lähtö ('tasan kello yhdeksän' - isä) kuuden tunnin automatkalle. Oi ihanaa, jouluaatto autossa T__T. Isovanhemmat (x 2), eno vaimoineen ja pienet serkut, joiden ansiosta ukki joutuu huomenna käymään autotallissa sillä aikaa kun joulupukki sopivasti saapuu paikalle.

Näin ystäviäni eilen, sain vielä yhden lahjan (jota vaihteeksi en malttanut olla avaamatta). Tulin kotiin mukanani injektio neula ja lävistys koru. Päähänpisto jonka seurauksena siskon kanssa taisteltiin tunti, että saatiin koru kielen alle. Hermostuneena nauratti koko prosessin ensimmäiset puoli tuntia, ja toinen puoli tuntia meni turhautuneena korun pienen pallon kiinnitykseen, joka oli suorastaan mahdotonta. Mutta siellä se nyt on paikallaan.

Mieliala on mitä on. Ja tulee joulun olemaan mitä on. Toivottavasti pystyisin keskittymään pelkkään jouluun. Mielellään positiivisesti.

leffa-euforia osa 487.

Astun Simban isän autoon hymyillen ja ojennan kehnosti paketoidun lahjan Simballe. Kehaisen hänen uutta hiusväriään. Itselläni on vartissa pikasuoristetut hiukset, pakkasesta sähköiset. Kaupungissa nautin finnkinolla vaniljalaten, jonka takia muutamaa minuuttia myöhemmin kärsin kirjaston maksullisessa vessasta vatsakivusta ja oksettavasta olosta. Kävellään ympäri Euromarkettia puhumassa pojista ja elokuvasta ostamatta mitään. Kiiruhdetaan ostamaan lippuja myöhässä, valmistaudutaan elokuvaan ostamalla ylikalliita popkorneja ja Ben&Jerrysin jäätelöä. Mennään katsomaan Avatar, mykistytään ja kyynelehditään liikutuksesta, kuinka noin loistavaa ja kaunista elokuvaa on ikinä saatu tehtyä. Minut viedään tuntemattoman mummon luokse kahville, jota en uskalla laten muistossa juoda. Matkaa jatketaan Simballe, josta lähden kotiin ennen kuin hän ehtii edes heräämään kunnolla.

Kärsin fyysistä ja henkistä tuskaa. Mutta eiköhän se tästä jossain vaiheessa lievene.

Tuntuu aika säälittävältä. En osaa mitään. Hajotan elämäni. Rikon sääntöni ja ripustaudun tekosyihin. Väsyttää, ällöttää ja ärsyttää. Haluaisin valvoa ja opetella pois tämän iltauneliaisuuden, koska inhottaa kun tekisi mieli käydä maate jo kello kahdeksan aikoihin. En osaa valvoa, en osaa olla hyvä lapsi enkä varsinkaan elää niinkuin haluaisin. Päätän korjata elämäni suunnan kohti parempaa ja kärsin siitä ensihetkestä lähtien, mutta pitää jatkaa kärsimystä niin kauan, kunnes ei enään jaksa kärsiä. Minä lähden saksaan. Sitä minulta ei viedä pois. Tahdon pystyä lähtemään ja vielä näyttämään, että pystyn elämään siellä yksin, muuttaa omaan kotiin ja itsenäistyä. Tehdä suunnitelmia, joita en nyt pysty tekemään.

Hankkia tulevaisuuden.

'säällä kuin säällä' ei sovi minun suuhuni.

Sain eilis aamuna tietää, että minut ja Bunny on valittu saksaan lähtijöiksi. Ajatus poislähtemisestä pidemmäksi aikaa tuntui mahtavalta ja kohotti mielialaa, mutta puolen päivän jälkeen ei lähdön varmistumisesta paljoa energiaa enään saanut. Kolme viimeistä tuntia kuluu siinä, että kun palaamme Bunnyn kanssa omalta tauoltamme matematiikan tunnille, löydämme tyhjän luokan ja seuraavat tunnit vieteään erittäin huonon (ja vanhan) jouluhenkisen elokuvan kanssa. Pakkasilma kyrpii, korot lipsuvat joka toisella askeleella ja mutsi soittaa, että saan kävellä kotiin. Päästessäni kotiin silmäripseni ovat jäätyneet, nokka vuotaa ja isä + auto ovatkin jo kotona -> olisin voinut saada kyydin (kävely tekee minulle hyvää jälkeenpäin ajateltuna).
Isä piinaa minua keittiössä ja puhuu terveydestäni ja sen vaikutuksesta saksaan lähtöön. Oletan että hän on kuullut valituksi tulemisesta äidiltä ja saan illalla vielä kuulla lisää urputusta kun en voinut tästä hänelle puhua. Tuntuu inhottavalta, kun minun fyysisestä terveydestä, ja siitä etten tee sille mitään valitetaan eikä koskaan muisteta, että fyysinen terveys on mitä on, koska ongelmat löytyvät pään sisältä.

Loppupelissä ei huvita poistua huoneesta koko iltana. Aamulla jättäydyn kotiin vaivautumatta kävelemään pakkasessa asemalle kahden tunnin koulupäivän takia. Teen juuri niinkuin isä eilisiltana kielsi, elän omaa vääristynyttä elämääni ja mietin miten joulusta selvitään. Haluan oikeasti muuttaa tapani.

säpinää supinaa.

Nukahdan sänkyyni yhdeksältä ja herään aivan-liian-kylmään aamuun. Huoneeni on talon lämpöisin pitäessäni patteria päällä, mutta koska sen termostaatti ei toimi, joudun sen välillä sammuttamaan -> yön sammuksissa olon jälkeen on 'vähän' sellainen fiilis, että mielummin vedän muovipussin päähän kuin harkitsenkaan peiton alta poistumista.

Koulussa en tiedä millainen olo minulla on. Olen ehkä iloisempi mutta tunnilla ei tietenkään jaksa kiinnostaa. Bunnyn kanssa höpötellään, supistaan ja maristaan hiljaisessa käytävässä toisten odottaessa tunnin alkua jossain muualla. On helpompi olla kun olemme kumpikin omia itseämme. Ei opettaja kuulemma saapunut paikalle, kuten emme mekään. Bussilla kenkä- ja vaatekaupoille. Kirotaan yhdessä bootsien varsia ja sovitetaan nilkkureita. Manataan farkkujen kokoja ja haaveillaan asioista, joita tarvittaisiin tai ei tarvittaisi. Ostan farkut ja korkkarit. Olen huono shoppailemaan, joten tämä on jotain todella spesiaalia.

Kotona kauhea kiire. Sauna, pari hommaa koneella, läksyt ja pakkaaminen huomista varten kaikkien iltarutiinien lisäksi. Ja kun tekisi mieli vain maata peiton alla katsomassa töllöä. Tavallisena iltana toivon että olisi mielummin liikaakin tekemistä ja nyt kun sitä on, niin haluaisi vain löhötä. Niin tyypillistä.

se auttaa.

Aina sanotaan, että puhuminen auttaa. Aina tähän olen uskonut ja yrittänyt kannustaa ihmisiä puhumaan, koska se auttaa. Mutta silti aina kyseenalaistanut koko asiaa. En ole pystynyt ymmärtämään miten se auttaa, en ole kokenut siitä olevan oikeasti mitään apua, helpotusta.. mitään. Silti aina yrittänyt, jos vaikka edes jollekkin löytyisi siitä hyötyä. Mutta nyt oikeasti tajuan miten paljon puhuminen voi auttaa. Miten helpottaa ja mieli kevenee. Rintaa puristava vanne löysentää otettaan ja saa happea niin että jaksaa nauraakkin. Miltä näyttää toinen ihminen saadessaan samaa helpotusta. Miten kaunista ja ihanaa on kokea se yhdessä.

♥

Bunnylle ♥

Rakastan kirjoittaa siitä kun minulla menee hyvin. Rakastan lukea positiivisia tekstejä. Niitä on niin harvassa. Minunkin blogissani. Niitä oli ennen enemmän.. Niistä tulee hyv----.. parempi mieli, toivon pilke että maailmassa on jotain parempaakin.

Minun täytyy oman mielenterveyteni hyväksi saada puhua Bunnyn kanssa. Se tuntuu tärkeältä ja samalta julmalta, kun tiedän jokaisen kerran kun aloitan keskustelun johon liittyy onglemat Bunnyn ahdistuvan liikaa. Katse suuntautuu eteen ja tuttu kaikkihan-on-hyvin -rooli kiskaisee näkymättömän seinän väliimme. Tänään vaihtamamme muutama harkittu sananen teki taas saman reaktion häneen, mutta tunsin valtavaa helpotusta kuullessani hänen sanovan edes kaksi lausetta joissa hän myönsi ettei kaikki ole hyvin. Kyllä minä olen sen nähnyt ennenkin - ja muutkin - jo alkusyksystä seuraillut mitä tapahtuu, mutta yrittänyt pysyä hiljaa tietäessäni ystäväni avautumiskammon. Varsinkin työssäoppimisen jälkeen asia on heti ensimmäisestä päivästä lähtien varmistunut, se on sitä samaa kuin itselläni. On niin helppo kuulla ja nähdä samat sanat ja teot mitä itsekkin oli keväällä sanonut/tehnyt. Se on kuin katselisi omaa pikku klooniaan. Ja vielä kamalampaa on se, kuinka sairaalta se kaikki näyttää. Nähdä ystävän tekevän niin ja tietää että on itse tehnyt aivan samoin. Tietenkin kaikki tapaukset ovat aina erilaisia, mutta silti..

Kerron Bunnylle että minun täytyy saada puhua hänen kanssaan kunnolla. Edes kerran ja kahden kesken. Kun olen sen tehnyt niin saan jonkinsortin mielenrauhan. Luultavasti samoista asioista kuin nyt kirjoitan, mutta kasvotusten. Kun ensinnäkään en halua kiusata häntä utelemalla hänestä ja hänen tilanteestaan. Tarkoitus on kertoa, kuinka se kaikki vaikuttaa myös minuun. Tunnen itseni itsekkääksi olioksi, mutta kun ystävääni kuuntelee, on joskus pakko poistua paikalta ahdistuksissani. Viimeksi tällä viikolla kaupassa. Kahdesti. Ei se aina häiritse, mutta joskus se tuntuu erittäin pahalta. Varsinkin kun hän ei mitä luultavimmin mitään itselleen voi. On kamalaa kun ahdistus nousee ystävyyden yli ja silti poden kateellisuutta sitä kaikkea kohtaan. Mutta kultaseni, saattaa tulla päivä jos toinenkin, kun emme voi lounastaa yhdessä.

Ja kun puhuimme sen hetken, edes sen hetken ennen kuin erosimme, se sai minut ajattelemaan kotimatkallani kuinka paljon jokaista ystävääni rakastan, mutta kuinka sen joskus huomaan vasta uudelleen, kun saa edes hieman vastakaikua ja selkeyttä elämään.


Ja kun kaikki on niin helppoa alussa vaikka tuntuu vaikealta. Ensimmäisen puolenvuoden, vuoden ajan.. Kunnes kaikki menee sekasin eikä enään mikään toimi. Riitä. Pysty. Kuinka helppoa on vain pudota ja pudota siihen pisteeseen, kun se kaikki vasta alkaa oikeasti sattumaan.



(ps. Bunny tulee lukemaan tämän. Tiedoksi niille jotka eivät sitä tienneet.)

jealousy

Minä.olen.vittuuntunut.

Eikö olisi vain helpompaa ottaa varman päälle ja jäädä kotiin nukkumaan. Eikö olisi vain helpompaa sanoa unohtaneensa ja esittää harmistunutta. Kou-lu. Vittuuntumisen keskipiste. Raahaudu sinne sitten hyvää hyvyyttäs (pah.. en vain pahemmin perusta lintsaamisesta) ja silti päädy tunnille tuntia myöhässä, koska linja-auto päätyy jok ikiseen punaiseen liikenne valoon ja myöhästy oivallisesti kahdesta seuraavasta bussista, soitan aikaa terkalle, jos-vaikka-huomiseksi-saisi ja tämä pyytää minut paikalle saman tien. 'No okei, kerran kun olen myöhässä joka tapauksessa..'. Varaudun pääsemään tunnille nopeasti, kunhan vain pikaisesti käyn terkalla, mutta terkkahan on juttutuulella ja vaikka kuinka yritän nyökytellä päätä ja siirtyä aiheesta seuraavaan tällä on aina lisää puhuttavaa, joka tulee niin armottoman hitaasti.

Ja sitten. Tunnen typerää kateellisuutta. Järjestöntä sellaista ja silti niin itsestään selvää. Ja ahdistusta samasta aiheesta. Ja inhoa itseäni kohtaan ja kaikkea. Ja lääkitys turhauttaa, se ja sen tuoma turta olo, joka tuntui alussa niin helpottavalta ja ihanalta vaihtelulta, mutta nyt ahdistaa viedessään kyvyn päättää miltä mikäkin tuntuu. Mikä fiilis ulos menemisestä, kirjan lukemisesta tai lempisarjan tuijottamisesta televisiosta? ................. lyö pää aika tyhjää.

Kiinnitän ensimmäistä kertaa tyhjän liiketilan ikkunoihin ilmestyneisiin teksteihin ja valoihin. 'Thai hierontaa' voi vitja. Kaikkea sitä tuonne kylälle eksyy.

.. Ja siellä on satanut lunta.. Puuterilunta.

rauhatonta touhua.

mhhhmmmhmh... Kerrankin en halua mennä nukkumaan. Kerrankin tahdon vain sinnitellä hereillä. Tekemisen puute vaivaa. oh.. paitsi PP tekstaa ja nyt se soittaakin... (*puhelu*). Jotain tuo tuntui puhuvan, mutta koita nyt selvää saada, kun taustalla soi R-A-K-A-S ja puhekkaan ei ole mitä sujuvinta. Mä 'olen' tällä hetkellä olevinani itäsuomessa sukulaisten luona kyläilemässä, jonka takia en ikävä kyllä päässyt pirskeisiin pääkaupunki seudulle. Jälkeenpäin harmittaa kun en mennyt. Huomenna olisi niin ihanaa lähteä evakkoon, vanhempien ystävien tullessa kylään.

Koulu tuntuu tuskalliselta pitkästä aikaa. Opettajien tasainen puhe puurouttaa ajatukset paremmin kuin mikään. Ystävien seura kuitenkin lämmittää sydäntä, varsinkin kun siitä osaa taas nauttia helpommin (because of lääkitys ?). Englannin opettaja tuntuu kuin ala-asteelta meitä opettamaan hypänneeltä. Lauletaan aakkoslaulua :--D. Arki tuntuu tänään toimivan väärin. Kodin ulkopuolella aika jumittaa, tosin kuin kotona aika kirii liiankin sukkelaan. Kuinka epänormaalia. Johtunee siitä, ettei kukaan ole häirinnyt rauhaani. Oikeasti.

kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Noin viisi tuntia sitten lähdin ajelemaan viimeistä kertaa töistä kotiin päin. Väsyneenä ja surullisena yövuoron jälkeen. Haikeutta ja harmia, se loppui nyt. Ahdistusta ja inhoa, huomenna kouluun. Kiittelen aamuvuoroaan aloittelevia ihmisiä viimeisistä kahdesta kuukaudesta. Arviointikeskustelu käytiin eilen, ja ihmeen vaivattoman keskustelun jälkeen opettaja sanoo kaksi sanaa. 'Vahva kakkonen' (asteikko 1-3). Minä arvioin itseäni lähinnä kakkosin ja ykkösin, järkytyn ohjaajan antaessa useammastakin kohdasta kiitettävää. Hyvin siis ilmeisesti meni. Ja niin äkkiä.

Nukuin kolme tuntia, en saanut enään unta herättyäni, avasin koneen ja television soittamaan the voicea. Odotan jospa kuluisi tunti ja pari, pääsen kampaajalle. Tekemään hiuksilleni jotain.

Äh, yäk, iyh. k o u l u. Bussipysäkeillä odottelut kylmässä ja märässä. Pimeässä kuljetut matkat. Helpotetaan elämää vielä sillä, että huomenna pitäisi osata suorittaa ruoanvalmistuksen näyttö. Ei jaksa valmistautua, ei stressata, ei raahautua paikalle. Yäk ja phyi. Ainoastaan yksi asia koululla kiinnostaa; onko mahdollisuuksia päästä Saksaan vaihtoon työharjoittelua suorittamaan. Pois täältä.