hei vain osa 3.

Minulla on nyt 8 rastaa tehtynä, loput tekevät tänä iltana siskoni ja tämän ystävä (joka on minun ikäiseni). Äiti toi kaupasta purkkaa ja läkeroleita. Minä lähden huomenna tampereelle traconiin kun kyydinkin satuin saamaan ja siellä pari ystävää (jotka eivät toisiaan tunne) olisivat muutoin yksikseen. Vaikka minun piti mennä toiseen kaupunkiin elokuvaa katsomaan. Luen ostamaani vampyyri kirja sarjaa, joka on kirjoitettu ennen "kuuluisaa" Houkutus -saagaa, eikä kuulu viime vuosina ilmestyneisiin vampyyrikirjoihin, joita ilmestyy kuin sieniä sateella. Tai ei kai kirjoja niinkään paljoa, kuin tv:sarjoja, mutta vampyyrit ovat kai turhan paljon muodissa nykyään.

Pitää suunnitella keitä ystävistäni ensin näkisin. Ketään en ole nähnyt pitkään aikaan, paitsi osastolla saamiani ystäviä (ja niitäkin viimeksi silloin kun he olivat osastolla, ja siitäkin on aikaa). Päätin huomisesta tampereelle lähdöstä hienosti vasta tänä aamuna, sitä ennen en edes ollut koko reissua miettinyt. En ole millään tavalla valmistautunut ja nyt kun alan miettimään, että ei minulla ole oikein käteistäkään. Pitäisi kai aamulla käydä pankkiautomaatilla. Huomisia syömisiä en ole yhtään miettinyt, että missä sitä söis, tai mistä edes löytyisi ruokaa, jota voi syödä (gluteenitonta). Mutta sinänsä aika vau. Ensimmäinen ajatus reissusta ei olekkaan "mitä sitä söisi/jättäisi syömättä" vaan aloin ajatella sitä vasta äsken. Ah, ihanaa.. Olen vähän väsynyt enkä kirjoita millään tavalla fiksusti, mutta ei se mitään. Tämä on kolmas kirjoitus, minkä olen kirjoittanut ns. kirjoittamisen lopettamisen jälkeen, hei vain osa 3. Kai sitä voi kesällä vähän terkkuja kertoa. Voin hyvin, paremmin ja jaksavasti. jne. rastojen teko jatkukoon ->


edit. luin sitten alkuvuoden (tammikuun) tekstejäni. Hyi kamala missä kunnossa olin. Tekstinikin näyttää siltä, eikä se edes voi kertoa paljoa. Itkua ja apaattista selviytymistä päivästä toiseen. Ja huomasin etten kirjoittanut minnekkään oikein että jouduin... siis PÄÄSIN osastolle. Kirjoitin vain osastoelämän arjesta. Siis silloin tammikuussahan sinne menin. Nyt olen jo sieltä päässyt. Ja niin. Kuukauden päästä kai polin hoitaja tulee kesälomalta töihin ja näen sen ekaa kertaa puoleenvuoteen. Tuntuu jotenkin luonnottomalta, koska olen niin eri ihminen kuin silloin.

hei vain osa 2.

Luin edellistä postaustani ihan vain nähdäkseni, mitä viimeksi kirjoittaessani oli tapahtunut. Ja tuntui omituiselta, miten paljon paremmin minä voin nyt, vaikka luulin jo tuolloin olevani hyvässä kunnossa. Kun kirjoitin että paha olo iskee kerran-pari viikossa, nyt se iskee kerran pari kuukaudessa. Ja aikaa on kulunut vain puolitoista kuukautta. Joo, olen edennyt tosi paljon, ja elämäni on tosi onnellista. Tämä voittaa syömishäiriöisenä laihtumisen ja laihana olemisen 1000 - 0.

Mutta jotenkin en jaksaisi puhua mielenterveyteen liittyvistä seikoista sen enempää. Luin ihanan kirjan, joka oli juuri minulle sopiva tarina. Sattumalta äidiksi (Rowan Coleman) kertoi kolmekymppisen Sophien elämästä, jonka hän on omistautunut työlleen, uralleen ja havittelee työpaikkansa vapautuvaa johtajan paikkaa. Sophien siisti, muodikas, aikuismainen ja järjestelmällinen elämä muuttuu, kun sossun täti tulee ilmoittamaan, että hänen sydänystävänsä on kuollut puolivuotta sitten ja tämän kaksi tytärtä kuuluvat nyt Sophien huollettaviksi testamentin mukaan, kunnes tyttöjen elämästä kadonnut isä löydetään.

Minä lapsirakas höppänä luin antaumuksella kuinka lapsista mitään tietämätön kiintyy lapsiin ja nauttii uudenlaisesta elämästä. Ja kuinka paljon onnellisemmaksi nainen muuttuu lapsien kanssa. plus plus kaikki sotkut lapsien isän tullessa takaisin jne jne. uaah.


ja nyt meni kirjahöpinäksi?

No sellanen juttu nyt ainakin, että aijon laitattaa itselleni rastat. Aloittaa syksyllä koulun ja viettää kesälomaa kotona, kunhan osastolta pääsen. Ja jotain. Listalla on monta ystävää, joita pitäisi nähdä. Ja joo. ei nyt kai muuta. ♥

hei vain

Joku toivoi että kertoisin joskus miten menee. Ja nyt kun ajattelin tulla lukemaan parin parantumismyönteisen blogin kirjoittajien kuulumisia (jotka ovat ihanan positiivisia). Kirjoitampa samal omia meininkejä.

Osastolla olen edelleen ja siellä on ihan mukavaa. Olen edistynyt ja syön ruokani suorastaan mielellään jälkiruokineen kaikkineen. Kroppa toimii normaalisti ja mieliala on kohonnut. Paha olo iskee enään kerran-pari viikossa, jota puran lähes aina väärin, itsetuhoisesti tai liikkumalla, mutta parempaan on silti suunta. Lääkkeitä on muuteltu ja nostettu ja mieliala rullaa tasaisemmin eteenpäin. Porukat eivät tunnu enään rasittavilta mäkättäjiltä, vaan ihmisiltä joiden kanssa voi jopa jutellakkin. Katsotaan avatar tänään porukalla (isä on innoissaan kaiken blu-ray tavaran kanssa). Sängyn alla odottaa äitienpäivä lahja ja osastolla väsäämäni kortti (ihanaa antaa itsetehty pitkästä aikaa). Olen innostunut piirtämisestä ja maalaamisesta, ja teen osastolla toimintaterapeutin pyynnöstä isoa maalausta alakerran polin seinälle. Se näyttää ihan ala-aste ikäisen vesiväri työltä :s. Osastolla minulla on omahoitajana mies, josta aina vitsaillaan jotain hyvää leivottaessa, ettei tuotoksia voi jättää näkyville ettei omahoitajani niitä pistele poskeensa ja joka lyö vetoa pystyykö hän syömään kaksi pitsaa tunnissa. Siinä sitten ihminen joka tajuaa syömishäiriöistä....... No kuitenkin. Suunnitelmissa olisi väsätä ensi viikon aikana hänen kanssaan jonkin sortin hoitosuunnitelmaa, jonka mukaan sitten alettaisiin pikkuhiljaa etenemään kohti 'normaalia', joka tarkoittaa ainakin pakkoliikunnasta luopumista. Minulla kun on tapana viitenä päivänä viikossa suorittaa jumppa, johon kuuluu yhteensä tuhat toistoa (vatsaa, selkää, kyykkyyn ylös, punnerruksia, syviä vatsoja jne..). Suoraan sanottuna olen todella väsynyt tuohon jumppaamiseen ja se alkaa vituttaa aikas lujaa, mutta sitten kun ajattelee vaihtoehtoa, että jättäisi vaikka kymmenen vatsalihasta 140:stä tekemättä, niin haistakoon paska sille joka yrittää minua estää niitä tekemästä. joo. Pakkoliikunta 'jee'.

Ollaan käyty osaston kanssa elokuvissa, keilaamassa, shoppailemassa ja ostamassa elokuvia. Siellä on mukavia nuoria, nuoria joita ei koskaan näe ja yksi erittäin rasittava nuori, jonka kanssa kuitenkin joudun eniten aikaani viettämään. En jaksa enään kammoksua lihomista, laihduttamaan en enään pysty pelätessäni metettäväni tämän terveen kehoni ja nolla linjassa herkkujen suhteen ei ole mitään ideaa. Mutta eipä minun tapani syödä riistäydy enään käsistä suuntaan eikä toiseen. Pystyn suunnittelemaan päiviäni stressaamatta ruokailuista ja syömään keksejä muiden kanssa osaston lähtökahveilla. En minä vielä kotiutumis kuntoinen ole, mutta eipä minulla ole kiirekkään. Osastolla olo on ilmaista ja saan siitä jopa rahaakin sairauspäivä rahojen kilahtaessa tilille kerran kuukaudessa. Osastolle meno on ollut paras asia elämässäni vähään aikaan, vaikka en olisi sinne mennessäni niin ikinä uskonutkaan ja olen saanut kavereita joita lisäillä naamakirjaan.

Että tälläistä tänään ja nykyään. :)

byebye beautiful.

Diagnoosit. Epätyypillinen laihuushäiriö ja identiteettihäiriö. Pari Z kirjaimella alkavaa liittyen elettyyn elämään (Z60.5 & Z63.2). Palauteneuvottelusta kotiin viikonlopuksi, kaupan kautta, josta tuli kerättyä mukaan vihdoinkin viimeiset puuttuvat potterit (+ oma taivas pokkari) ja kilo ahdistusta. En juuri nyt voi sanoa olevani onnellinen, hyväntuulinen tai mitään, kun ensimmäinen asia mitä lomalle päästyä tulee eteen, on ruoan kerääminen kaupasta.

Muutin akuuttiosastolta pitkäaikais osastolle tänään. Raahasin jätesäkeissä vaatteitani hoitajien pitäessä lukittuja ovia auki paremman laukun puutteessa. Toiselle osastolle vieraitten ihmisten ja hoitajien keskelle. Jännittää, pelottaa tai ahdistaa, vaikka osastohan sekin on kuten edeltäjänsäkkin.

Mutta koska aijon parannella itseäni noista elämää jarruttavista diagnooseistani (joista en oikein tuota identiteettihäiriötä oikein sulata..) lopetan tämän nyt jo muutenkin harvenneen blogimaailmassa pörräämisen ja etsin parempaa tekemistä edistäen täten parantumistani.

Kitos nyt kuitenkin :>

'Äiti, sä ajat punasia päin..'

Viikonlopun toinen päiväloma menossa. Tuuri että selvittiin lumituiskussa kotiin asti eikä päädytty mihinkään pöpelikköön. Pääsen saunomaan ensimmäisen kerran kuukauteen (kyllä, minä uhraan kallisarvoista dataus ja television katselu aikaani saunomiseen :'D). Nyt parin päivän sisällä on tullut tuntu, että olen edistynyt osastolla ollessani jo vähän. Sinne mennessä kadonnut tulevaisuus on pikkuhiljaa muuttumassa olemattomasta mahdollisesti mahdolliseksi. Kaikki on pirun vaikeaa kuten ennenkin ja tarvitsen selkeästi paljon paljon paljon aikaa ennen kuin uskallan luottaa itseeni sen verran, että osaisin elää oikein.

Toisten blogeja en oikeasti ehdi lukea, yritän edes muutamaa lukaista. Kommentoimiseen ei riitä aivokapasiteetti ja digiboxillakin olisi katsottavaa kuukaudeksi. Täytyy nyt vain kiittää kommenteista ja lähettää virtuaali haleja kaikille *hali x 1000*

Perjantain iltaväsäämäni lehtileikkele hömmeli, joka on teipattuna osastolla oman huoneeni seinään. Oli ihanaa löytää tekemistä, joka vie ajatukset pois kaikesta negatiivisesta samalla kun yritän ujuttaa alitajuntaani terveitä vinkkejä.

vuoristorataa.

Reilu kolme viikkoa on kulunut sumussa. Päivät koostuvat osaston vähien ohjelmien noudattamisesta, muiden nuorten kanssa oleskelusta ja vanhempien vierailuista, jotka omalla tavallaan järkyttävät kun - ennen syyllistävät ja kireät vanhemmat - nyt halata rutistavat ja toistavat, että kyllä minä jaksan ja yritän parhaani. Siskolla on aina kyyneleet silmissään. minä ihailen hänen värjättyjä rastojaan, ymmärtämättä, kuinka paljon erilaisempaa elämä on mahtanut olla kotona minun viruessani eri paikassa tajuamatta ajan kulua.

Seuranani on rubikin kuutio, 28 sivua ongelmanratkaisu tehtäviä, kirjoja, mp3 ja sairaalan lehtihyllystä ostatettu japanilaisia ristikoita täynnä oleva lehti, joista mihinkään ei tunnu keskittyminen riittävän. Soittelen ystävilleni, kun satun muistamaan puhelimeni olemassa olon ja mietin milloin voin heidät vihdoin nähdä.

Ja tajuan, etten enään tule olemaan päivääkään samalla luokalla heidän kanssaan...

..mutta ehkä silti parempi näin.

menen hetkeksi lepäämään.

Ei jaksa, pysty kykene mitään.

Nyt kiukuttaa ja paljon. Äiti kohtelee minua kuin olisin tehnyt jotain maailman törkeintä ja väärää kiusatakseni kaikkia muita. Kun en tartu imurin varteen, koska imuroin myöhemmin mutsi ottaa imurin käteen ja selittää pilkkaa tihkuvalla äänellä siskolleni, että meidän nyt täytyy hoitaa hommat, kun on tua nccy niin väsynyt eikä jaksa. Ja kaikkea, en tiedä. Olen vain huono ihminen joka yrittää väkisin pilata muiden elämiä. Enkä minä tyhmä ole, vaan ymmärrän vanhempien väsymisen ja reaktion tapaani elää, mutta ei se hyvää tee. Nyt varsinkaan, kun äitikin väsyi pitämään iloista naamaa ja liittyi isän myrtsi-kerhoon.

'Etkö sä tajua että sä oot mulle niin tärkeä ihminen?'

Eikä nuo sanat merkkaa mulle mitään. En sano 'niin sinäkin mulle' enkä 'mä tiedän' vaan olen hiljaa ja jätän äidin nielemään pettymystään. Olen lakannut välittämästä.

Minun piti katsoa eilen illalla pako. Mutta ennen kuin se ehti alkaakkaan, olin sulkenut telkun ja valot ja olin etsimässä tietä unten maille. Nukuin varmaan jopa kymmenen tuntia. vau.

Voisin katsoa kohta paon, jotta voisin kääriytyä peiton sisälle lämmittelemään. On taas niin kylmä. Äiti haki minut assalta kotiin ja koko perhe lähti hienosti samalla salille = yli tunnin ihana autuus jolloin saan olla oma 'itseni'.

Koulunkäynti on nyt rankkaa. Kyllä se mukana raahautuminen onnistuu, ainakin tuon neljä tuntia, mutta mitä hyötyä roikkua mukana jos ei pysty sisäistämään mitään? Parempi siellä kuitenkin kuin kotona. Omalla tavallaan. Joka tapauksessa voin sanoa, että minulla menee huonommin kuin ikinä.

Ikinä.

Juuri kun ajattelen aloittaa kirjoittamaan: tukala tunne, ahdistus, kykenemättömyys. Sitten tuli sisko ja peliin tuli mukaan kiukku ja vitutus.

Ei koulua tänään(kään). Kotiin tullessa pihalla odottaa iso sorakasa ja minitraktori jolla sitä kuskataan takapihalle. Traktorin kuskina toimii isö, tupakoiva mies, joka ihan rehellisesti sanottuna näyttää pummilta.

Olen rehellisesti sanottuna ihan sekasin. Ja saman aikaisesti sisältä turta. Tai välistä turta välistä jotain epätoivoisen sorttista.

.... ..... ..... ..... ..... .... .... .... ...

... ... kyllä joo. nyt päälimmäisenä tunteena on kiukku. Ihanan elävä tunne.

minä. sitä. tuota. tätä.

Raahaudun kouluun. Itkuisa olo vaivaa ensimmäiset tunnit. Heräilen maailmaan ja sammun koulun loppuessa. Kotona välttelen isää. Nautin jokaisesta hetkestä kun hän lähtee pois kotoa, viemään siskoa, käymään salilla. Keitän teetä ja naksauttelen makeutusainetta sekaan - liikaa, kuten aina. Tuijottelen ikkunasta odottaen auton palaamista pihalle, jolloin eristäydyn taas huoneeseeni. Suunnittelen siskon kanssa. Tyhjätään meidän omaa pientä keittiötämme tyhjäksi turhasta roinasta ja viedään toisesta keittiöstä astioita omaamme. Liimaillaan papereita kaapinoviin ja kirjoitellaan lappusille mitä päähän pälkähtää. Tajutaan kuinka huono idea koko homma todellisuudessa on, miten paljon vaivaa se meille tuottaisi ja vaivutaan kummatkin masennuksen sekaiseen horrokseemme. Suunnittelen iltaa ja seuraavaa päivää. Kaikki on taas kuin ennen. Eli ei kovin hienosti.

Herään, syön aamiaista, menen huoneeseeni, *simp* ei mitään muistikuvaa, istun koneelle, ostan netistä porukoille leffaliput. Äiti hakee siskon kotiin poikkikseltaan ja kuulentelen koneella istuen huutoja isän suusta.
Vanhemmat lähtevät elokuviin ja minä jään kotiin rauhoittelemaan paniikkikohtauksessa kärsivää siskoani. Surraan voimattomuutta isää vastaan ja istutaan keskellä lattiaa.
Ravaan koneen, olohuoneen ja keittiön välillä. Revin psyykettä hajalle. Tartun lääkkeisiin taas kerran, vaikka itselleni lupasin olla niihin koskematta. En saa aikaiseksi taaskaan mitään mitä pitäisi.

Aloin ihmettelemään miten ihmiset saavat blogiteksteistään niin pitkiä ja luettavia. Ja miten minäkin joskus. A-i-v-a-n. Ihmiset kirjoittavat tekemisistään ja ajatuksistaan. Kumpikaan näistä ei paljolti elämääni kuulu, mutta kokeillaan..

Eilen minä heräsin tyhjästä kodista, istuin koneella ja katsoin elokuvaa parinkymmenen minuutin pätkissä. Join aamiaiseksi teetä ja lighti colaa kun ei kukaan ollut paheksumassa. Yritin lähteä kylälle kirjastoon ja apteekkiin hakemaan loput lääkkeet joita eilen ei siellä ollut, mutta lähtö venyi ja venyi ja venyi, kunnes tajusin ettei minusta ole lähtijäksi ainakaan jalan. Mutsi tuli kotiin ja lähti viemään minua autolla asioilleni, sain lääkkeet mutta kirjan varausaika oli kulunut umpeen. Loppumatkasta puristin auton istuimen reunoja ahdistuksissani ja odotin että pääsen äkkiä neljän seinän sisälle. Istuin koneella ja katsoin vieläkin kesken olevaa elokuvaa. Punnitsin uskallanko koskea lääkkeisiin vai en, punnitsin punnitsin ja punnitsin ja lopulta päädyin ottamaan yhden, jonka totesin aika hyödyttömäksi. Yöllä heräsin miljoona kertaa ja näin kai unta, tai sitten se oli totta. En tiedä.

Tänään pyörin sängyssäni pari tuntia ennenkuin annoin itselleni luvan nousta. Söin aamupuuron siinä kahdentoista maissa ja katsoin pari minuuttia elokuvaa 300. Menin koneelle, isä kuunteli musiikkia. Isä tuli haastamaan riitaa alias huolehtimaan minusta. Sanompahan mitä vaan niin se on väärin kuten on sanattomuuskin. Väitetään etten koskaan edes yritä joka pistää vihaksi. Minähän helvetti yritän. Tehdään kikkakolmosia ja mennään piiloon huoneeseen.

Ja näin.

Yäh. Tulipa nyt hieno. >:/ Ja tässäkin meni taas vaikka kuinka kauan kun yritin yhdistää mikä tapahtui eilen ja mikä viimeviikolla ja missä päivässä eletään. Ja varsinkin kun en minä oikeasti tee elämässäni mitään.

vedenkestävän ripsivärin valinta osoittautui oikeaksi.

*Tik* *tik* *tik* *tik*... Olen kuin mikäkin aikapommi, joka räjähtää nupolla. Nopea selostus kuluneesta viikosta; masennusmasennusmasennusoutoilupäiväkontrolli. Sitten kun aletaan puimaan asioita läpi en vain voi muuta kuin itkeä, emmekä pääse missään eteenpäin. Hän suostuttelee tekemään jotain ihmeen hengitysharjoitusta, mutten pysty edes ajattelemaan koko asiaa. Tunne 'jättäkää mut rauhaan ja antakaa mun vaan jäädä kitumaan' puskee päälle ja houkuttelee helppoudellaan. Viimeisen vartin kuluessa hoitaja etsii psyk. lääkärin joka pistää reseptin psyykelääkkeitä ja loppuviikoksi sairaslomaa, kun lopulta luovutan ja otan ensimmäisen sairaslomani vastaan. Tästäkö alkaa irtaantuminen arjesta? En kykene lähtemään kotiin bussilla ja istun itkeskelemässä isän kyydissä tämän lähtiessä pois töistä viemään minua kotiin. Haen lääkkeet, joista ensimmäisen otan r-kioskin pihassa isän mennessä katsomaan vuokraelokuvia, jonka jälkeen hän voi todeta, että kaikki on jo ladattuna koneelle. Menen kotiin, nukun kolme tuntia ja kello on vasta 13.00.

Niin. En mä jaksa. Koulussa olin tällä viikolla ruhtinaallisen päivän. Mikään ei etene tällä viikolla. Pakko kontrolloida omia ajatuksia konrollilla. Let's parannutaan sitten later.

suoraan sydämestä.

Kirjasta Suoraan sydämestä.

- Onko sinulla ikävä äitiä?
- Hänen kuolemastaan on kymmenen vuotta, muru.
Mieltäni kirpaisee, kun isä suhtautuu asiaan niin vähättelevästi. Panen kädet puuskaan ja katson poispäin raivon kuohuessa sisälläni.
Isä nojautuu lähemmäs ja tönäisee minua.
- Ja joka päivä minä kaipaan häntä enemmän kuin edellispäivänä.
Ai. Minulle tulee heti huono omatunto siitä, että ajattelin hänestä pahaa.
- Elämää voi verrata puutarhaan, muru. Kaikki kasvaa. Mukaan lukien rakkaus. Ja kun kerran kaikki kasvaa joka päivä, niin miten ikäväni häntä kohtaan voisi hiipua milloinkaan? Kaikki kasvaa, mukaan lukien kykymme kestää ikävää. Sen ansiosta me pystymme jatkamaan elämää.....

(välissä muuta tekstiä)

- Puutarhastelusta voi oppia kaikenlaista
- Kuten mitä?
Yritän olla hymyilemättä.
- No, jopa puutarhassa kasvaa tihulaisia, muru. Niitä kasvaa siellä luonnostaan, ihan itsestään. Ne hiipivät esiin ja tukahduttavat kasvit, jotka kasvavat samasta maaperästä kuin me itse. Meillä on kaikilla omat demonimme, oma itsetuhonappimme. Jopa puutarhoilla. Niin sieviä kuin ne ovatkin. Jos ei puuhastele niitä näitä kaikessa rauhassa, tihulaiset jäävät helposti huomaamatta.

________

Yliosuvia ilmaisuja.

goog night idiot.

Käy koulussa, nuku ensimmäiset tunnit ja muutu yliväsyneenä kikattelevaksi ja ilveileväksi ääliöksi loppu tunneiksi. Mene kaupungille ystävän kanssa ja osta ensimmäinen jäätelö ikuisuuksiin lempi jäätelökahvilastasi ja juo ensimmäinen kaakao kermavaahdolla vuoteen. Mene linja-autolla kotia kohti ja jatka asemalta kotiin mutsin kyydillä ujon pojan kanssa, jonka kanssa on liian paljon yhteistä. Leiki ihastunutta, katso muutama hyvä elokuva ja viimeiset sinkku elämää jaksot. Pidä hauskaa. Pidä yöllä liiankin hauskaa ja käyttäydy aamulla kuin idiootti ikävään aikaan iskeneen masennuksen seurauksena. Hyvästele poika, unohda koko ihminen, herää vielä seuraavana aamunakin ilottomassa mielentilassa ja mieti miten selvitä seuraavasta viikosta ja sitä seuraavista.

edit// (joka ei sovi mitenkään tekstiin). Tänään tulee klo 21.00 taas yksi hyvän vaikutuksen minuun tehnyt elokuva (en taas tiiä miksi). Beach subilta.

haaveilaan teoista.

Hoidin viikon myöhässä olleen 'viikkosiivouksen' ja leikin siivousperfektionistia kolutessani imurilla joka ikisen paikan mistä imuroida keksin. Katselen videoita youtubesta ja eksyn taas facebookin uuteen pelisovellukseen Bejeweled Blitz:iin, kun vasta onnistuin muissa peleissä tuhoamaan farmini, tappamaan kalani ja mädännyttämään ruokani (farmville, Fishville, Cafe world).. Unirytmi ei ole reilassa vieläkään, nukahtaminen ei onnistu, joten potkin itseni hereille ennen kymmentä ja jään tuijottamaan televisiosta tallennuksen sinkkuelämää jaksoja (taidan aina kirjoittaa että aijon niitä katsoa, mutten koskaan jaksa?).

Huomenna on koulua, ei hemmetti. En oo yhtään valmistautunut ajattelemaan että pitäisi pakkasaamussa raahautua linja-autosta toiseen ja kuunnella opettajien lässytystä siitä kuinka suomessa saadaan myydä aspiriinia ilman reseptiä.

Kaipa minulla ihan hyvin menee. Väsyttää ja tekee mieli nukkua, mutta se ei ole mikään ihme. Tahtoisin piirtää, lukea, luistella, lenkkeillä, katsoa elokuvan tai kaksi, mutta mitään en jaksa. Mummona voin sitten kertoa lapsenlapsilleni kaikesta, mitä haaveilin tietokoneen ääressä.

tehosekoittimesta tullutta.

Yritin muuttaa unirytmiäni. Nukahdin ehkä jo 12 aikaan, mutta puolentoista tunnin päästä heräsin, enkä saanut enään unta ahdistuksissani, joten riekuin siskon kanssa päälle viiteen. Isä kolautti itsetuntoani eilen enemmän kuin uskoinkaan ja huomasin aamulla motivaation kaikkeen kadonneen.

Bunny & Seth viettivät luonani kaksi yötä, joiden jälkeisenä aamuna olin jostain syystä romuna, vaikka nukkunut olinkin tarpeeksi. Simba tuli vielä seuraavaksi yöksi, mutta poistui seuraavana aamuna pikalähdöllä kiukusta kihisevän äitinsä mukaan. Pp kysyi voisiko tulla perjantaina luokseni ja lähteä lauantaina. Välistä tuntuu ihastuneelta ja välistä ei. Tahdon hänen tulevan, mutta ajatus hänen seurastaan ei kuitenkaan miellytä. Tuntuu että olen päästäni täysin vajaa. Jännittää silti.

Tahdon kietoa itseni sääntöihin.


Jos haluatte nauraa -> Linkki.

angst!!!11 :( :<<<< argh

mä olen tyytymätön. Vittuuntunut. Ahdistunut. Vihaan itseäni, siinä kaikki. En osaa käydä nukkumaan, mennä makuuasentoon. Tuntuu pahalta, juon lähes täyden siideripullon tyhjäksi nopeasti. Ahdistaa silti, itkettää. Tuntuu sekavalta ja kamalalta.

Silti päivä on ollut hieno. Uusivuosi oli hieno. Sain tuntea iloa ystävän sanoista ja teoista, auttaa ja kannustaa. Tutustua tämän poikkikseen ja tietää että tämä henkilö osaa oikeasti ja aidosti välittää. Sisko terrorisoi uudenvuoden viettoamme tulemalla paikalle poikkiksen ja parin kaveinsa kanssa. Vanhemmat ovat kohtuullisen rentoja. Saamme juoda ja juhlia, kunhan se tapahtuu kohtuudella ja sovitusti (vaikka sovitut asiat tulee aina jollain tavalla rikottua) eikä se tuota meille ongelmaa ja olemme kohtuullisen vapaita menemään minne huvittaa milloin huvittaa. Mutta sisko tuo tyhjään taloomme vieraita, polttaa tulia takassa ja juo. Mistään ei ole sovittu mitään ja seuraavana 'aamuna' vituttaa kun tulee väkisin konflikteja Väen kanssa. Kun yksi asia vituttaa, niin vituttaa kaikki.
Uudenvuoden saunassa pestään pois kulunut vuosi. Pelataan korttia, käydään syömässä, katsotaan elokuvaa ja pelataan taas korttia, kunnes nauramme ja heitämme yliväsynyttä läppää kuvitteellisista tilanteista. Menemme nukkumaan, otan koneen ja kärsin alussa kuvailemia tunteita. Mä en ole tyytyväinen itseeni tein mitä tahansa. Tahdon aina muuta.


vitun angstinen post.