Joku toivoi että kertoisin joskus miten menee. Ja nyt kun ajattelin tulla lukemaan parin parantumismyönteisen blogin kirjoittajien kuulumisia (jotka ovat ihanan positiivisia). Kirjoitampa samal omia meininkejä.Osastolla olen edelleen ja siellä on ihan mukavaa. Olen edistynyt ja syön ruokani suorastaan mielellään jälkiruokineen kaikkineen. Kroppa toimii normaalisti ja mieliala on kohonnut. Paha olo iskee enään kerran-pari viikossa, jota puran lähes aina väärin, itsetuhoisesti tai liikkumalla, mutta parempaan on silti suunta. Lääkkeitä on muuteltu ja nostettu ja mieliala rullaa tasaisemmin eteenpäin. Porukat eivät tunnu enään rasittavilta mäkättäjiltä, vaan ihmisiltä joiden kanssa voi jopa jutellakkin. Katsotaan avatar tänään porukalla (isä on innoissaan kaiken blu-ray tavaran kanssa). Sängyn alla odottaa äitienpäivä lahja ja osastolla väsäämäni kortti (ihanaa antaa itsetehty pitkästä aikaa). Olen innostunut piirtämisestä ja maalaamisesta, ja teen osastolla toimintaterapeutin pyynnöstä isoa maalausta alakerran polin seinälle. Se näyttää ihan ala-aste ikäisen vesiväri työltä :s. Osastolla minulla on omahoitajana mies, josta aina vitsaillaan jotain hyvää leivottaessa, ettei tuotoksia voi jättää näkyville ettei omahoitajani niitä pistele poskeensa ja joka lyö vetoa pystyykö hän syömään kaksi pitsaa tunnissa. Siinä sitten ihminen joka tajuaa syömishäiriöistä....... No kuitenkin. Suunnitelmissa olisi väsätä ensi viikon aikana hänen kanssaan jonkin sortin hoitosuunnitelmaa, jonka mukaan sitten alettaisiin pikkuhiljaa etenemään kohti 'normaalia', joka tarkoittaa ainakin pakkoliikunnasta luopumista. Minulla kun on tapana viitenä päivänä viikossa suorittaa jumppa, johon kuuluu yhteensä tuhat toistoa (vatsaa, selkää, kyykkyyn ylös, punnerruksia, syviä vatsoja jne..). Suoraan sanottuna olen todella väsynyt tuohon jumppaamiseen ja se alkaa vituttaa aikas lujaa, mutta sitten kun ajattelee vaihtoehtoa, että jättäisi vaikka kymmenen vatsalihasta 140:stä tekemättä, niin haistakoon paska sille joka yrittää minua estää niitä tekemästä. joo. Pakkoliikunta 'jee'.
Ollaan käyty osaston kanssa elokuvissa, keilaamassa, shoppailemassa ja ostamassa elokuvia. Siellä on mukavia nuoria, nuoria joita ei koskaan näe ja yksi erittäin rasittava nuori, jonka kanssa kuitenkin joudun eniten aikaani viettämään. En jaksa enään kammoksua lihomista, laihduttamaan en enään pysty pelätessäni metettäväni tämän terveen kehoni ja nolla linjassa herkkujen suhteen ei ole mitään ideaa. Mutta eipä minun tapani syödä riistäydy enään käsistä suuntaan eikä toiseen. Pystyn suunnittelemaan päiviäni stressaamatta ruokailuista ja syömään keksejä muiden kanssa osaston lähtökahveilla. En minä vielä kotiutumis kuntoinen ole, mutta eipä minulla ole kiirekkään. Osastolla olo on ilmaista ja saan siitä jopa rahaakin sairauspäivä rahojen kilahtaessa tilille kerran kuukaudessa. Osastolle meno on ollut paras asia elämässäni vähään aikaan, vaikka en olisi sinne mennessäni niin ikinä uskonutkaan ja olen saanut kavereita joita lisäillä naamakirjaan.
Että tälläistä tänään ja nykyään. :)
