Luin edellistä postaustani ihan vain nähdäkseni, mitä viimeksi kirjoittaessani oli tapahtunut. Ja tuntui omituiselta, miten paljon paremmin minä voin nyt, vaikka luulin jo tuolloin olevani hyvässä kunnossa. Kun kirjoitin että paha olo iskee kerran-pari viikossa, nyt se iskee kerran pari kuukaudessa. Ja aikaa on kulunut vain puolitoista kuukautta. Joo, olen edennyt tosi paljon, ja elämäni on tosi onnellista. Tämä voittaa syömishäiriöisenä laihtumisen ja laihana olemisen 1000 - 0.Mutta jotenkin en jaksaisi puhua mielenterveyteen liittyvistä seikoista sen enempää. Luin ihanan kirjan, joka oli juuri minulle sopiva tarina. Sattumalta äidiksi (Rowan Coleman) kertoi kolmekymppisen Sophien elämästä, jonka hän on omistautunut työlleen, uralleen ja havittelee työpaikkansa vapautuvaa johtajan paikkaa. Sophien siisti, muodikas, aikuismainen ja järjestelmällinen elämä muuttuu, kun sossun täti tulee ilmoittamaan, että hänen sydänystävänsä on kuollut puolivuotta sitten ja tämän kaksi tytärtä kuuluvat nyt Sophien huollettaviksi testamentin mukaan, kunnes tyttöjen elämästä kadonnut isä löydetään.
Minä lapsirakas höppänä luin antaumuksella kuinka lapsista mitään tietämätön kiintyy lapsiin ja nauttii uudenlaisesta elämästä. Ja kuinka paljon onnellisemmaksi nainen muuttuu lapsien kanssa. plus plus kaikki sotkut lapsien isän tullessa takaisin jne jne. uaah.
ja nyt meni kirjahöpinäksi?
No sellanen juttu nyt ainakin, että aijon laitattaa itselleni rastat. Aloittaa syksyllä koulun ja viettää kesälomaa kotona, kunhan osastolta pääsen. Ja jotain. Listalla on monta ystävää, joita pitäisi nähdä. Ja joo. ei nyt kai muuta. ♥
