hakataan päitämme yhteen.

Olen tämän viikon syyslomalla, tosin huomenna käyn aamulla tekemässä töitä lyhyen, neljän tunnin ajan seitsemästä eteenpäin. Siskolla oli loma edellisellä viikolla, isä käy tämän viikon töissä aamuvuoroa ja mutsi on töissä aina kuten ennenkin.
Nautin siitä ajasta kun saan olla yksin. Tai no. Nauttia on väärä sana. Yksin olo on vain helpompaa. Vähemmän kestettävää. On hiljaista ja talossa voi kulkea vapaasti ilman pelkoa, että joku tulee kyselemään turhanpäiväisiä asioita.

Mä en tahdo puhua. Mä en tahdo kuulla, kuinka mutsi miettii ääneen viikonloppusuunnitelmia. Mä en halua kuulla mitään. Kuuntelen nykyään jatkuvasti musiikkia kännykän mp3:sta peittääkseni kaiken muun, siitä huolimatta etten jaksaisi musiikkia kuunnella.
Sisko tuo ystävänsä mukanaan koulusta kotiin. He katselevat elokuvaa tämän huoneessa, joten koko talon päädyssä ei saa hiljaisuutta. Luen kirjaa olohuoneessa takan lämmössä, isä tulee lisäämään puita takkaan ja alkaa juttelemaan, että kuka siskon seurana on ja mikä ongelma lämpöpumpussa oli viime yönä ollut, kun oli sisko tullut siitä valittamaan. 'En tiedä, ei kiinnosta'.
Isä ottaa kasvoilleen sen miksi-sä-teet-kaikesta-ongelman-ihan-vaan-kiusallas ilmeen ja tivaa miksi en koskaan voi puhua tai edes esittää kiinnostunutta jne jne. kun hän yrittää ystävällisesti keskustella kanssani. Ärsyttää. 'Ei vaan huvita jutella'. Ystävällistä olisi jättää minut yksin ja huomiotta. Kävellä ohi ja vältellä. Antaa tilaa ja rauhaa. Enemmän.

Mietin miten suhtaudun ihmissuhteisiin. Ihmissuhteiden solmimisessa olen erittäin passiivinen. En odota kenenkään kiinnostuvan juuri minun seurastani. En yritä tai etsi uusia tuttavuuksia. En odota että kukaan minua-tuntematon ihminen tulee koskaan minuun tutustautumaan. Enkä minä ole kiinnostunut tapaamaan uusia ihmisiä. Sellainen asia kuin seurustelusuhde, on asia jota en edes osaa havitella. En koskaan ala kaksilaikeisen vastaan tullessa miettimään, kuinka tuohonkin olisi ihana tutustua. En juhlissa jutellessani miehelle päästä ketään lähelleni. Vuoden aikana olen satunnaisissa juhlissa nauttinut (jopa) kolmen eri pojan/miehen läheisyydestä tasolla suukottelua ja nukutaan vierekkäin humalassa (näinhän tekevät muutkin), mutta missään vaiheessa en ajattele tapahtuvan sen kummempaa tulevaisuudessa oli heppu kuinka mukava tahansa. Otan varman päälle enkä tahdo kiinnostua, jos heppu vaikka ei ole kiinnostunut/on idiootti/jotain muuta. Enpä ainakaan pety.

Kun saan aikaan jonkin sortin ystävyys suhteen, tahdon lähentää sitä ja tehdä selväksi että ihminen on minulle tärkeä. Nautin ihmisen seurasta ja näytän todellisen minäni. Mutta jossain vaiheessa (ikävä kyllä) alan pitämään ystävyyttä lähes itsestään selvyytenä. En pian osaakkaan panostaa ystävyyteen enkä miettiä, miten oma käyttäytyminen siihen vaikuttaa. Ja hölmöä kyllä, mitä parempana ystävänä ihmistä pidän, sitä herkemmin ollessani masentunut ja väsynyt saatan sanoa ilkeästi ja purkaa kiukkuani, tai heittäytyä täysin apaattiseksi. Käyttäytyä kuin ihminen olisi oma siskoni, joka tuntee minut niin hyvin ettei loukkaannu, vaikka asiahan ei välttämättä näin ole.
Ja jos en panosta ystävyys-suhteisiin, herkästi annan niiden vain olla. Erästä ystävääni en ole nähnyt kuin nyt kerran kesällä. Oletan että seuraavan kerran kun näemme, ei juttu tule luistamaan entiseen tapaan. Erkaannumme. Minulle tärkeästä ihmisestä josta olen saanut paljon itseluottamusta, tulee tuntematon, jolle puhuminen on yhtä vaivalloista kuin kelle tahansa puolitutulle. Tiedän sen kokemuksesta.