'oot sen olonen, että soitat kohta polliissit. sellanen puhetapa'

Ensimmäiseksi. Työ.. on ihanaa. Dementoituneet vanhukset ovat ihania kaikessa sosiaalisuudessaan, - oli puhetaitoa tai ei - ja olo on mahtava, kun pääsee auttamaan ja sitä arvostetaan. Ihmiset ovat ihania, ilmapiiri on ihana. Aika kuluu nopeasti ja tulee hyödyllinen olo. Kaikenlisäksi olen jo pikkuhiljaa alkanut omatoimisemmaksi, enkä enään arastele mennä muistuttamaan mummelille kuinka lusikkaa laitetaan lautasen kautta suuhun. Ja hei. Ei ne alapesutkaan ole sen kummallisempia muihin rutiineihin nähden. Syöttämistä, saunotusta, pukemista ja verensokerin mittausta, josta vaarien varoitukseksi vain, tykkään oikein kovasti >:)

Pää on aika lievästi sanottuna sekaisin. Olen repinyt hermojani itseni kanssa, nukkunut ensimmäisen kerran (kai?) viikkoihin kunnolla (huomaa kuinka kevyttä unta on nukkunut kun kerrankin saa nukuttua), antanut huoneeni sotkeentua, lintsannut töistä ja saanut paniikissa miettiä miten poissaolostani ilmoittelen, itkenyt ja voinut silti todella hyvin. Löysin itsestäni valtavasti keskittymiskykyä ja sain katsottua kokonaisen elokuvan kotona ja vielä muistaen leffan loputtua mitä siinä tapahtui (!!). Elämä on hajottanut ja olen saanut kasailla sitä uusiksi. Työssäoppimisen aiheuttama radikaali rutiinien muutos pisti minut ihan sekaisin. Ja niin,,,,,, toisten blogeja en kykene lukemaan, joten en kommentoi, vaikka haluaisin ):

Sisko kävi Mucc :n keikalla, isä valittaa kun en jaksa selostaa mitä kaikkea töissä teen. Viikonloppu alkaa ja tahdon haravoida jos tulee edes vähän lämpöisempää u_u. Teetä ->