sisälläni asuu suuri, kyltymätön vaatija.

Aamulla tuntui oudolta törmätä aamuvuoroon lähtevään isään, kun olin herännyt puoli tuntia normaalia aijemmin. 'pääsin' kävelemään (/juoksemaan) työmatkan pakkasessa. Töissä ensi kertaa uuden-toisen-ohjaajan kanssa menossa, ikäväkseni toisella osastolla kuin normaalisti. 5 tuntia kului nopeasti, oli kuitenkin aamu vessatuksineen, vaatteiden vaihtamisineen, pesuineen ja syöttämisineen. Ohjaaja on mukava, mutta ei yhtä innokas selittämään asioita kuin ensisijainen ohjaajani. Tämä ohjaaja ilmeisesti ottaa vastaan näyttöni, mutta ei paineita.

Stressiä. Ehdinkö assalle? Menikö linkku jo? Olenko oikeassa linkussa? Ehdinkö nostaa rahaa? Käymään kaupassa? Ehdinkö paikallisbussiin? Mitä perillä taas odottaa? Perus matka nupolle. Otto automaatilla jotenkin mystisesti saan tungettua sirunlukijaan visa electronini alla s-etukortin. Eli tungin ne kaksi korttia siihen automaattiin päällekkäin, ihmettelin että johan on tiukassa ja kun sain rahat käsiini alkoi seinä piippaamaan merkiksi 'ota kortti pois' ja nolona revin kortteja kaikin voimin ihmisten kävellessä selkäni ohi. Sain sentään korttini (kai) ehjinä ulos, mutten tajua vieläkään miten tyhmä pitää olla ettei osaa rahaa nostaa.

Nupolla. noh. Aika sama meininki kuin viimeksi, joten en sitten taaskaan osannut olla tarttumatta nenäliinapakettiin. Nainen puhui sellaisista asioista kuin ajatusmaailmani raastavuus, perhesuhteet ja lääkitys. x__x. Että sellaista. Tuon naisen puheille ei (onneksi) enään tarvitse mennä, vaan 'pääsen' tutustumaan johonkin sairaanhoitajaan (perjantai 13. päivä... lucky).

Isä kuskaa kotiin. Huomenna on iltavuoro ja telkkarista tulee täydelliset naiset.