Eikö olisi vain helpompaa ottaa varman päälle ja jäädä kotiin nukkumaan. Eikö olisi vain helpompaa sanoa unohtaneensa ja esittää harmistunutta. Kou-lu. Vittuuntumisen keskipiste. Raahaudu sinne sitten hyvää hyvyyttäs (pah.. en vain pahemmin perusta lintsaamisesta) ja silti päädy tunnille tuntia myöhässä, koska linja-auto päätyy jok ikiseen punaiseen liikenne valoon ja myöhästy oivallisesti kahdesta seuraavasta bussista, soitan aikaa terkalle, jos-vaikka-huomiseksi-saisi ja tämä pyytää minut paikalle saman tien. 'No okei, kerran kun olen myöhässä joka tapauksessa..'. Varaudun pääsemään tunnille nopeasti, kunhan vain pikaisesti käyn terkalla, mutta terkkahan on juttutuulella ja vaikka kuinka yritän nyökytellä päätä ja siirtyä aiheesta seuraavaan tällä on aina lisää puhuttavaa, joka tulee niin armottoman hitaasti.
Ja sitten. Tunnen typerää kateellisuutta. Järjestöntä sellaista ja silti niin itsestään selvää. Ja ahdistusta samasta aiheesta. Ja inhoa itseäni kohtaan ja kaikkea. Ja lääkitys turhauttaa, se ja sen tuoma turta olo, joka tuntui alussa niin helpottavalta ja ihanalta vaihtelulta, mutta nyt ahdistaa viedessään kyvyn päättää miltä mikäkin tuntuu. Mikä fiilis ulos menemisestä, kirjan lukemisesta tai lempisarjan tuijottamisesta televisiosta? ................. lyö pää aika tyhjää.Kiinnitän ensimmäistä kertaa tyhjän liiketilan ikkunoihin ilmestyneisiin teksteihin ja valoihin. 'Thai hierontaa' voi vitja. Kaikkea sitä tuonne kylälle eksyy.
1 kommentti:
Monesti sitten kun jää kotiin, niin seuraavan kerran on vielä vaikeampi lähteä :s Mutta joskus se kannattaa oikeasti, jos ei pysty,
Lääkkeiden vaikutuksesta sanoisin, että mulle on käyny just samalla tavalla. Unohtuu miltä kaikki tuntui joskus. Se on vähän kinkkinen juttu, että kumpi on pahempi; tunnottomuus vai ahdistus
Lähetä kommentti