Bunnylle ♥

Rakastan kirjoittaa siitä kun minulla menee hyvin. Rakastan lukea positiivisia tekstejä. Niitä on niin harvassa. Minunkin blogissani. Niitä oli ennen enemmän.. Niistä tulee hyv----.. parempi mieli, toivon pilke että maailmassa on jotain parempaakin.

Minun täytyy oman mielenterveyteni hyväksi saada puhua Bunnyn kanssa. Se tuntuu tärkeältä ja samalta julmalta, kun tiedän jokaisen kerran kun aloitan keskustelun johon liittyy onglemat Bunnyn ahdistuvan liikaa. Katse suuntautuu eteen ja tuttu kaikkihan-on-hyvin -rooli kiskaisee näkymättömän seinän väliimme. Tänään vaihtamamme muutama harkittu sananen teki taas saman reaktion häneen, mutta tunsin valtavaa helpotusta kuullessani hänen sanovan edes kaksi lausetta joissa hän myönsi ettei kaikki ole hyvin. Kyllä minä olen sen nähnyt ennenkin - ja muutkin - jo alkusyksystä seuraillut mitä tapahtuu, mutta yrittänyt pysyä hiljaa tietäessäni ystäväni avautumiskammon. Varsinkin työssäoppimisen jälkeen asia on heti ensimmäisestä päivästä lähtien varmistunut, se on sitä samaa kuin itselläni. On niin helppo kuulla ja nähdä samat sanat ja teot mitä itsekkin oli keväällä sanonut/tehnyt. Se on kuin katselisi omaa pikku klooniaan. Ja vielä kamalampaa on se, kuinka sairaalta se kaikki näyttää. Nähdä ystävän tekevän niin ja tietää että on itse tehnyt aivan samoin. Tietenkin kaikki tapaukset ovat aina erilaisia, mutta silti..

Kerron Bunnylle että minun täytyy saada puhua hänen kanssaan kunnolla. Edes kerran ja kahden kesken. Kun olen sen tehnyt niin saan jonkinsortin mielenrauhan. Luultavasti samoista asioista kuin nyt kirjoitan, mutta kasvotusten. Kun ensinnäkään en halua kiusata häntä utelemalla hänestä ja hänen tilanteestaan. Tarkoitus on kertoa, kuinka se kaikki vaikuttaa myös minuun. Tunnen itseni itsekkääksi olioksi, mutta kun ystävääni kuuntelee, on joskus pakko poistua paikalta ahdistuksissani. Viimeksi tällä viikolla kaupassa. Kahdesti. Ei se aina häiritse, mutta joskus se tuntuu erittäin pahalta. Varsinkin kun hän ei mitä luultavimmin mitään itselleen voi. On kamalaa kun ahdistus nousee ystävyyden yli ja silti poden kateellisuutta sitä kaikkea kohtaan. Mutta kultaseni, saattaa tulla päivä jos toinenkin, kun emme voi lounastaa yhdessä.

Ja kun puhuimme sen hetken, edes sen hetken ennen kuin erosimme, se sai minut ajattelemaan kotimatkallani kuinka paljon jokaista ystävääni rakastan, mutta kuinka sen joskus huomaan vasta uudelleen, kun saa edes hieman vastakaikua ja selkeyttä elämään.


Ja kun kaikki on niin helppoa alussa vaikka tuntuu vaikealta. Ensimmäisen puolenvuoden, vuoden ajan.. Kunnes kaikki menee sekasin eikä enään mikään toimi. Riitä. Pysty. Kuinka helppoa on vain pudota ja pudota siihen pisteeseen, kun se kaikki vasta alkaa oikeasti sattumaan.



(ps. Bunny tulee lukemaan tämän. Tiedoksi niille jotka eivät sitä tienneet.)