Juuri kun ajattelen aloittaa kirjoittamaan: tukala tunne, ahdistus, kykenemättömyys. Sitten tuli sisko ja peliin tuli mukaan kiukku ja vitutus.

Ei koulua tänään(kään). Kotiin tullessa pihalla odottaa iso sorakasa ja minitraktori jolla sitä kuskataan takapihalle. Traktorin kuskina toimii isö, tupakoiva mies, joka ihan rehellisesti sanottuna näyttää pummilta.

Olen rehellisesti sanottuna ihan sekasin. Ja saman aikaisesti sisältä turta. Tai välistä turta välistä jotain epätoivoisen sorttista.

.... ..... ..... ..... ..... .... .... .... ...

... ... kyllä joo. nyt päälimmäisenä tunteena on kiukku. Ihanan elävä tunne.

minä. sitä. tuota. tätä.

Raahaudun kouluun. Itkuisa olo vaivaa ensimmäiset tunnit. Heräilen maailmaan ja sammun koulun loppuessa. Kotona välttelen isää. Nautin jokaisesta hetkestä kun hän lähtee pois kotoa, viemään siskoa, käymään salilla. Keitän teetä ja naksauttelen makeutusainetta sekaan - liikaa, kuten aina. Tuijottelen ikkunasta odottaen auton palaamista pihalle, jolloin eristäydyn taas huoneeseeni. Suunnittelen siskon kanssa. Tyhjätään meidän omaa pientä keittiötämme tyhjäksi turhasta roinasta ja viedään toisesta keittiöstä astioita omaamme. Liimaillaan papereita kaapinoviin ja kirjoitellaan lappusille mitä päähän pälkähtää. Tajutaan kuinka huono idea koko homma todellisuudessa on, miten paljon vaivaa se meille tuottaisi ja vaivutaan kummatkin masennuksen sekaiseen horrokseemme. Suunnittelen iltaa ja seuraavaa päivää. Kaikki on taas kuin ennen. Eli ei kovin hienosti.

Herään, syön aamiaista, menen huoneeseeni, *simp* ei mitään muistikuvaa, istun koneelle, ostan netistä porukoille leffaliput. Äiti hakee siskon kotiin poikkikseltaan ja kuulentelen koneella istuen huutoja isän suusta.
Vanhemmat lähtevät elokuviin ja minä jään kotiin rauhoittelemaan paniikkikohtauksessa kärsivää siskoani. Surraan voimattomuutta isää vastaan ja istutaan keskellä lattiaa.
Ravaan koneen, olohuoneen ja keittiön välillä. Revin psyykettä hajalle. Tartun lääkkeisiin taas kerran, vaikka itselleni lupasin olla niihin koskematta. En saa aikaiseksi taaskaan mitään mitä pitäisi.

Aloin ihmettelemään miten ihmiset saavat blogiteksteistään niin pitkiä ja luettavia. Ja miten minäkin joskus. A-i-v-a-n. Ihmiset kirjoittavat tekemisistään ja ajatuksistaan. Kumpikaan näistä ei paljolti elämääni kuulu, mutta kokeillaan..

Eilen minä heräsin tyhjästä kodista, istuin koneella ja katsoin elokuvaa parinkymmenen minuutin pätkissä. Join aamiaiseksi teetä ja lighti colaa kun ei kukaan ollut paheksumassa. Yritin lähteä kylälle kirjastoon ja apteekkiin hakemaan loput lääkkeet joita eilen ei siellä ollut, mutta lähtö venyi ja venyi ja venyi, kunnes tajusin ettei minusta ole lähtijäksi ainakaan jalan. Mutsi tuli kotiin ja lähti viemään minua autolla asioilleni, sain lääkkeet mutta kirjan varausaika oli kulunut umpeen. Loppumatkasta puristin auton istuimen reunoja ahdistuksissani ja odotin että pääsen äkkiä neljän seinän sisälle. Istuin koneella ja katsoin vieläkin kesken olevaa elokuvaa. Punnitsin uskallanko koskea lääkkeisiin vai en, punnitsin punnitsin ja punnitsin ja lopulta päädyin ottamaan yhden, jonka totesin aika hyödyttömäksi. Yöllä heräsin miljoona kertaa ja näin kai unta, tai sitten se oli totta. En tiedä.

Tänään pyörin sängyssäni pari tuntia ennenkuin annoin itselleni luvan nousta. Söin aamupuuron siinä kahdentoista maissa ja katsoin pari minuuttia elokuvaa 300. Menin koneelle, isä kuunteli musiikkia. Isä tuli haastamaan riitaa alias huolehtimaan minusta. Sanompahan mitä vaan niin se on väärin kuten on sanattomuuskin. Väitetään etten koskaan edes yritä joka pistää vihaksi. Minähän helvetti yritän. Tehdään kikkakolmosia ja mennään piiloon huoneeseen.

Ja näin.

Yäh. Tulipa nyt hieno. >:/ Ja tässäkin meni taas vaikka kuinka kauan kun yritin yhdistää mikä tapahtui eilen ja mikä viimeviikolla ja missä päivässä eletään. Ja varsinkin kun en minä oikeasti tee elämässäni mitään.

vedenkestävän ripsivärin valinta osoittautui oikeaksi.

*Tik* *tik* *tik* *tik*... Olen kuin mikäkin aikapommi, joka räjähtää nupolla. Nopea selostus kuluneesta viikosta; masennusmasennusmasennusoutoilupäiväkontrolli. Sitten kun aletaan puimaan asioita läpi en vain voi muuta kuin itkeä, emmekä pääse missään eteenpäin. Hän suostuttelee tekemään jotain ihmeen hengitysharjoitusta, mutten pysty edes ajattelemaan koko asiaa. Tunne 'jättäkää mut rauhaan ja antakaa mun vaan jäädä kitumaan' puskee päälle ja houkuttelee helppoudellaan. Viimeisen vartin kuluessa hoitaja etsii psyk. lääkärin joka pistää reseptin psyykelääkkeitä ja loppuviikoksi sairaslomaa, kun lopulta luovutan ja otan ensimmäisen sairaslomani vastaan. Tästäkö alkaa irtaantuminen arjesta? En kykene lähtemään kotiin bussilla ja istun itkeskelemässä isän kyydissä tämän lähtiessä pois töistä viemään minua kotiin. Haen lääkkeet, joista ensimmäisen otan r-kioskin pihassa isän mennessä katsomaan vuokraelokuvia, jonka jälkeen hän voi todeta, että kaikki on jo ladattuna koneelle. Menen kotiin, nukun kolme tuntia ja kello on vasta 13.00.

Niin. En mä jaksa. Koulussa olin tällä viikolla ruhtinaallisen päivän. Mikään ei etene tällä viikolla. Pakko kontrolloida omia ajatuksia konrollilla. Let's parannutaan sitten later.