hei vain

Joku toivoi että kertoisin joskus miten menee. Ja nyt kun ajattelin tulla lukemaan parin parantumismyönteisen blogin kirjoittajien kuulumisia (jotka ovat ihanan positiivisia). Kirjoitampa samal omia meininkejä.

Osastolla olen edelleen ja siellä on ihan mukavaa. Olen edistynyt ja syön ruokani suorastaan mielellään jälkiruokineen kaikkineen. Kroppa toimii normaalisti ja mieliala on kohonnut. Paha olo iskee enään kerran-pari viikossa, jota puran lähes aina väärin, itsetuhoisesti tai liikkumalla, mutta parempaan on silti suunta. Lääkkeitä on muuteltu ja nostettu ja mieliala rullaa tasaisemmin eteenpäin. Porukat eivät tunnu enään rasittavilta mäkättäjiltä, vaan ihmisiltä joiden kanssa voi jopa jutellakkin. Katsotaan avatar tänään porukalla (isä on innoissaan kaiken blu-ray tavaran kanssa). Sängyn alla odottaa äitienpäivä lahja ja osastolla väsäämäni kortti (ihanaa antaa itsetehty pitkästä aikaa). Olen innostunut piirtämisestä ja maalaamisesta, ja teen osastolla toimintaterapeutin pyynnöstä isoa maalausta alakerran polin seinälle. Se näyttää ihan ala-aste ikäisen vesiväri työltä :s. Osastolla minulla on omahoitajana mies, josta aina vitsaillaan jotain hyvää leivottaessa, ettei tuotoksia voi jättää näkyville ettei omahoitajani niitä pistele poskeensa ja joka lyö vetoa pystyykö hän syömään kaksi pitsaa tunnissa. Siinä sitten ihminen joka tajuaa syömishäiriöistä....... No kuitenkin. Suunnitelmissa olisi väsätä ensi viikon aikana hänen kanssaan jonkin sortin hoitosuunnitelmaa, jonka mukaan sitten alettaisiin pikkuhiljaa etenemään kohti 'normaalia', joka tarkoittaa ainakin pakkoliikunnasta luopumista. Minulla kun on tapana viitenä päivänä viikossa suorittaa jumppa, johon kuuluu yhteensä tuhat toistoa (vatsaa, selkää, kyykkyyn ylös, punnerruksia, syviä vatsoja jne..). Suoraan sanottuna olen todella väsynyt tuohon jumppaamiseen ja se alkaa vituttaa aikas lujaa, mutta sitten kun ajattelee vaihtoehtoa, että jättäisi vaikka kymmenen vatsalihasta 140:stä tekemättä, niin haistakoon paska sille joka yrittää minua estää niitä tekemästä. joo. Pakkoliikunta 'jee'.

Ollaan käyty osaston kanssa elokuvissa, keilaamassa, shoppailemassa ja ostamassa elokuvia. Siellä on mukavia nuoria, nuoria joita ei koskaan näe ja yksi erittäin rasittava nuori, jonka kanssa kuitenkin joudun eniten aikaani viettämään. En jaksa enään kammoksua lihomista, laihduttamaan en enään pysty pelätessäni metettäväni tämän terveen kehoni ja nolla linjassa herkkujen suhteen ei ole mitään ideaa. Mutta eipä minun tapani syödä riistäydy enään käsistä suuntaan eikä toiseen. Pystyn suunnittelemaan päiviäni stressaamatta ruokailuista ja syömään keksejä muiden kanssa osaston lähtökahveilla. En minä vielä kotiutumis kuntoinen ole, mutta eipä minulla ole kiirekkään. Osastolla olo on ilmaista ja saan siitä jopa rahaakin sairauspäivä rahojen kilahtaessa tilille kerran kuukaudessa. Osastolle meno on ollut paras asia elämässäni vähään aikaan, vaikka en olisi sinne mennessäni niin ikinä uskonutkaan ja olen saanut kavereita joita lisäillä naamakirjaan.

Että tälläistä tänään ja nykyään. :)

byebye beautiful.

Diagnoosit. Epätyypillinen laihuushäiriö ja identiteettihäiriö. Pari Z kirjaimella alkavaa liittyen elettyyn elämään (Z60.5 & Z63.2). Palauteneuvottelusta kotiin viikonlopuksi, kaupan kautta, josta tuli kerättyä mukaan vihdoinkin viimeiset puuttuvat potterit (+ oma taivas pokkari) ja kilo ahdistusta. En juuri nyt voi sanoa olevani onnellinen, hyväntuulinen tai mitään, kun ensimmäinen asia mitä lomalle päästyä tulee eteen, on ruoan kerääminen kaupasta.

Muutin akuuttiosastolta pitkäaikais osastolle tänään. Raahasin jätesäkeissä vaatteitani hoitajien pitäessä lukittuja ovia auki paremman laukun puutteessa. Toiselle osastolle vieraitten ihmisten ja hoitajien keskelle. Jännittää, pelottaa tai ahdistaa, vaikka osastohan sekin on kuten edeltäjänsäkkin.

Mutta koska aijon parannella itseäni noista elämää jarruttavista diagnooseistani (joista en oikein tuota identiteettihäiriötä oikein sulata..) lopetan tämän nyt jo muutenkin harvenneen blogimaailmassa pörräämisen ja etsin parempaa tekemistä edistäen täten parantumistani.

Kitos nyt kuitenkin :>

'Äiti, sä ajat punasia päin..'

Viikonlopun toinen päiväloma menossa. Tuuri että selvittiin lumituiskussa kotiin asti eikä päädytty mihinkään pöpelikköön. Pääsen saunomaan ensimmäisen kerran kuukauteen (kyllä, minä uhraan kallisarvoista dataus ja television katselu aikaani saunomiseen :'D). Nyt parin päivän sisällä on tullut tuntu, että olen edistynyt osastolla ollessani jo vähän. Sinne mennessä kadonnut tulevaisuus on pikkuhiljaa muuttumassa olemattomasta mahdollisesti mahdolliseksi. Kaikki on pirun vaikeaa kuten ennenkin ja tarvitsen selkeästi paljon paljon paljon aikaa ennen kuin uskallan luottaa itseeni sen verran, että osaisin elää oikein.

Toisten blogeja en oikeasti ehdi lukea, yritän edes muutamaa lukaista. Kommentoimiseen ei riitä aivokapasiteetti ja digiboxillakin olisi katsottavaa kuukaudeksi. Täytyy nyt vain kiittää kommenteista ja lähettää virtuaali haleja kaikille *hali x 1000*

Perjantain iltaväsäämäni lehtileikkele hömmeli, joka on teipattuna osastolla oman huoneeni seinään. Oli ihanaa löytää tekemistä, joka vie ajatukset pois kaikesta negatiivisesta samalla kun yritän ujuttaa alitajuntaani terveitä vinkkejä.

vuoristorataa.

Reilu kolme viikkoa on kulunut sumussa. Päivät koostuvat osaston vähien ohjelmien noudattamisesta, muiden nuorten kanssa oleskelusta ja vanhempien vierailuista, jotka omalla tavallaan järkyttävät kun - ennen syyllistävät ja kireät vanhemmat - nyt halata rutistavat ja toistavat, että kyllä minä jaksan ja yritän parhaani. Siskolla on aina kyyneleet silmissään. minä ihailen hänen värjättyjä rastojaan, ymmärtämättä, kuinka paljon erilaisempaa elämä on mahtanut olla kotona minun viruessani eri paikassa tajuamatta ajan kulua.

Seuranani on rubikin kuutio, 28 sivua ongelmanratkaisu tehtäviä, kirjoja, mp3 ja sairaalan lehtihyllystä ostatettu japanilaisia ristikoita täynnä oleva lehti, joista mihinkään ei tunnu keskittyminen riittävän. Soittelen ystävilleni, kun satun muistamaan puhelimeni olemassa olon ja mietin milloin voin heidät vihdoin nähdä.

Ja tajuan, etten enään tule olemaan päivääkään samalla luokalla heidän kanssaan...

..mutta ehkä silti parempi näin.

menen hetkeksi lepäämään.

Ei jaksa, pysty kykene mitään.

Nyt kiukuttaa ja paljon. Äiti kohtelee minua kuin olisin tehnyt jotain maailman törkeintä ja väärää kiusatakseni kaikkia muita. Kun en tartu imurin varteen, koska imuroin myöhemmin mutsi ottaa imurin käteen ja selittää pilkkaa tihkuvalla äänellä siskolleni, että meidän nyt täytyy hoitaa hommat, kun on tua nccy niin väsynyt eikä jaksa. Ja kaikkea, en tiedä. Olen vain huono ihminen joka yrittää väkisin pilata muiden elämiä. Enkä minä tyhmä ole, vaan ymmärrän vanhempien väsymisen ja reaktion tapaani elää, mutta ei se hyvää tee. Nyt varsinkaan, kun äitikin väsyi pitämään iloista naamaa ja liittyi isän myrtsi-kerhoon.

'Etkö sä tajua että sä oot mulle niin tärkeä ihminen?'

Eikä nuo sanat merkkaa mulle mitään. En sano 'niin sinäkin mulle' enkä 'mä tiedän' vaan olen hiljaa ja jätän äidin nielemään pettymystään. Olen lakannut välittämästä.