Kun oli niin pitkä toi toinen, niin pistin kahteen osaan. Tässä on ehkä enemmän sitä, miten suhtaudun mihinkin asiaan. Palautetta saa toki antaa :)
Ystävät minulla on joskus kai vaihtuneet aika tiuhaan. Luulisin. Jos ajatellaan ala-aste aikoja. Ihan vain siksi näin epäilen, koska muistelen että olen ollut ala-asteella about. yli 8 eri kaveriporukassa (ja aika tiiviisti kaikissa) joten kaveriporukka vaihtunu alle vuoden välein (?!!!). Lukuisia parhaita ystäviä. Kaveri suhteiden sitominen oli helppoa, kuten yhtä helppoa ilmeisesti oli niiden vaihtaminenkin. Silloin oli helppo päästää irti.
Yläasteella kaveriporukka pysyi perus samana 7-8. Porukkaa vaan tuli lisää (ja yksi heitettiin pois). 9 luokalla 'vaihdoin' ystäviä (huomattavasti ystävämpiin) vaikka entinen porukka seurasikin välitunneilla. Päästän ystävyydestä liian helposti irti, tuomitsen ne tuhoon. Olen muutamia kertoja (liikaa) katkaissut ystävyyden täysin, lopullisesti. Jättänyt vain yhtäkkiä ihmisen täysin huomioimatta ja vaihtanut seuraa. Tai sitten sanonut suorat sanat, ettei kuule seura kiinnosta ja jättänyt tämän koulun käytäville yksin mököttämään. Sitten puolen vuoden päästä en enään ole edes muistanut, että tämä on joskus ollut minkään lainen kaveri minulle.
Ystävyys suhteet ovat minulle kuitenkin tärkeitä. Tämän hetkisistä ystävistä en luopuisi mistään hinnasta (neverrrrr). Joskus saatan miettiä niiden merkitystä, mutta tiedän aina, että elämä olisi yhtä tuskaa, jos ei olisi ihmisiä ympärilläni. Mutta sitten mietin, miten olen ystäviä saanut. Koska ikinä en ole löytänyt itsestäni piirrettä, miksi kukaan haluaisi olla ystäväni. Ensimmäistäkään syytä, miksi kukaan soittaisi minulle kun haluaa viettää hauskan viikonlopun. Joskus tulen siihen lopputulokseen, että kuulun vain porukkaan, eikä kukaan mieti miksi. Minä vain kuulun, enkä läsnäolollani muuta sitä mitenkään tai saa ihmisiä ajattelemaan, etteivät he halua olla seurassani.
Pienenä harrastin tanssia, se jäi. Ala-asteella harrastin jalkapalloa, se jäi. Kävin partiossa, se jäi. Puolisen vuotta sitten lopetin ju-jutsunkin. Kaikkia harrastin n. vuoden (tanssia ehkä pidempään) mutta kaikki jäivät, koska oikeasti olin näissä jutuissa yksin. En ole oikein harrastus ihmisiä, mikään ei tunnu oikealta, koska olen joko liian kömpelö tai mikään ei ole tarpeeksi kiinnostavaa. Mitään en osaa soittaa, koska harjoittelu on perseestä ja urheilussa en menesty kun on niin huono kunto ja kukaan tällästä säheltäjään missään katsoisi. Jaksaminenkaan ei ylipäätänsä riitä. Lukeminen on kivempaa. Televisiosta en katso yhtään mitään muuta, kuin jotain amerikan sarjoja. En urheilua tai mitn.
Perheeseen suhtautuminen. Sisko on maailman tärkein. Sen kanssa ikuinen, itsestään selvä sopimus, ettei kerrota asioita vanhemmille. Mä tiedän sen salaisista lävistyksistä, masennuksesta ja ystävyyssuhteista, tosin kuin vanhemmat. Se tietää mun juomisista, viikonloppu seurasta ja aamulenkeistä, tosin kuin vanhemmat. Me riidellään mitättömistä asioista, kuten television äänen voimakkuudesta ja tiskivuoroista. Mut me iltasin vanhempien nukkuessa kerrotaan toisillemme salaisuuksia ja nauretaan lapsuuden pelleilyilleni. Sisko muistaa niin paljon enemmän kuin minä, yleensä asioita joilla olen kiusannut sitä kun se oli pieni. Kaatanut päälle kaikkea mahdollista, mullasta kananmuniin.
Äiti on mulle tärkeä, mutta ei meillä ole ikinä ollut sellasta -jutellaan kaikenlaista elämästä- juttua. Se on mun äiti, se hoitaa kotia ja huolehtii missä lapset menee. Se pesee pyykkiä ja laittaa puutarhaa. Iltasin istuu isän kanssa katsomassa salkkaria ja ratkoo keittiössä katso -lehden sudokuja. Sitä on helppo manipuloida, saada lupia ja muuttaa mielipiteitä.
Isä... no.. Se on vähän sellanen lapsi aikuisen kehossa. Sil on oma huumori, sarkastinen vittuilu ja kysely, jota se ei ite kestä jos se kohdistuu häneen itseensä. Sitä ei koske samat säännöt. Ei koskien ruokaan, tietokoneella oloon, kotitöihin tai aikatauluihin. Se ärsyttää mua ja kun en jaksa sitä, sitä alkaa ärsyttää ja kaikki on taas mun vika. Isä menee moottoripyörällään ja ostaa joka säähän uuden moottoripyöräpuvun. Pelaa nettipokeria ja ostaa elektroniikkaa. Isä huolehtii meistä, mutta kieltää liikaa. Tekee liian isot rajat ja jakelee rangaistuksia. Isä toki järjestää meille kaikkea kivaa ja välittää, mutta sen asenteet vaan tekee meidän isä-lapsi suhteesta liian hankalan.
Isä ei halaa. Isä osoittaa välittämisensä ostamalla uuden tietokoneen.
Ystävät minulla on joskus kai vaihtuneet aika tiuhaan. Luulisin. Jos ajatellaan ala-aste aikoja. Ihan vain siksi näin epäilen, koska muistelen että olen ollut ala-asteella about. yli 8 eri kaveriporukassa (ja aika tiiviisti kaikissa) joten kaveriporukka vaihtunu alle vuoden välein (?!!!). Lukuisia parhaita ystäviä. Kaveri suhteiden sitominen oli helppoa, kuten yhtä helppoa ilmeisesti oli niiden vaihtaminenkin. Silloin oli helppo päästää irti.Yläasteella kaveriporukka pysyi perus samana 7-8. Porukkaa vaan tuli lisää (ja yksi heitettiin pois). 9 luokalla 'vaihdoin' ystäviä (huomattavasti ystävämpiin) vaikka entinen porukka seurasikin välitunneilla. Päästän ystävyydestä liian helposti irti, tuomitsen ne tuhoon. Olen muutamia kertoja (liikaa) katkaissut ystävyyden täysin, lopullisesti. Jättänyt vain yhtäkkiä ihmisen täysin huomioimatta ja vaihtanut seuraa. Tai sitten sanonut suorat sanat, ettei kuule seura kiinnosta ja jättänyt tämän koulun käytäville yksin mököttämään. Sitten puolen vuoden päästä en enään ole edes muistanut, että tämä on joskus ollut minkään lainen kaveri minulle.
Ystävyys suhteet ovat minulle kuitenkin tärkeitä. Tämän hetkisistä ystävistä en luopuisi mistään hinnasta (neverrrrr). Joskus saatan miettiä niiden merkitystä, mutta tiedän aina, että elämä olisi yhtä tuskaa, jos ei olisi ihmisiä ympärilläni. Mutta sitten mietin, miten olen ystäviä saanut. Koska ikinä en ole löytänyt itsestäni piirrettä, miksi kukaan haluaisi olla ystäväni. Ensimmäistäkään syytä, miksi kukaan soittaisi minulle kun haluaa viettää hauskan viikonlopun. Joskus tulen siihen lopputulokseen, että kuulun vain porukkaan, eikä kukaan mieti miksi. Minä vain kuulun, enkä läsnäolollani muuta sitä mitenkään tai saa ihmisiä ajattelemaan, etteivät he halua olla seurassani.
Pienenä harrastin tanssia, se jäi. Ala-asteella harrastin jalkapalloa, se jäi. Kävin partiossa, se jäi. Puolisen vuotta sitten lopetin ju-jutsunkin. Kaikkia harrastin n. vuoden (tanssia ehkä pidempään) mutta kaikki jäivät, koska oikeasti olin näissä jutuissa yksin. En ole oikein harrastus ihmisiä, mikään ei tunnu oikealta, koska olen joko liian kömpelö tai mikään ei ole tarpeeksi kiinnostavaa. Mitään en osaa soittaa, koska harjoittelu on perseestä ja urheilussa en menesty kun on niin huono kunto ja kukaan tällästä säheltäjään missään katsoisi. Jaksaminenkaan ei ylipäätänsä riitä. Lukeminen on kivempaa. Televisiosta en katso yhtään mitään muuta, kuin jotain amerikan sarjoja. En urheilua tai mitn.
Perheeseen suhtautuminen. Sisko on maailman tärkein. Sen kanssa ikuinen, itsestään selvä sopimus, ettei kerrota asioita vanhemmille. Mä tiedän sen salaisista lävistyksistä, masennuksesta ja ystävyyssuhteista, tosin kuin vanhemmat. Se tietää mun juomisista, viikonloppu seurasta ja aamulenkeistä, tosin kuin vanhemmat. Me riidellään mitättömistä asioista, kuten television äänen voimakkuudesta ja tiskivuoroista. Mut me iltasin vanhempien nukkuessa kerrotaan toisillemme salaisuuksia ja nauretaan lapsuuden pelleilyilleni. Sisko muistaa niin paljon enemmän kuin minä, yleensä asioita joilla olen kiusannut sitä kun se oli pieni. Kaatanut päälle kaikkea mahdollista, mullasta kananmuniin.Äiti on mulle tärkeä, mutta ei meillä ole ikinä ollut sellasta -jutellaan kaikenlaista elämästä- juttua. Se on mun äiti, se hoitaa kotia ja huolehtii missä lapset menee. Se pesee pyykkiä ja laittaa puutarhaa. Iltasin istuu isän kanssa katsomassa salkkaria ja ratkoo keittiössä katso -lehden sudokuja. Sitä on helppo manipuloida, saada lupia ja muuttaa mielipiteitä.
Isä... no.. Se on vähän sellanen lapsi aikuisen kehossa. Sil on oma huumori, sarkastinen vittuilu ja kysely, jota se ei ite kestä jos se kohdistuu häneen itseensä. Sitä ei koske samat säännöt. Ei koskien ruokaan, tietokoneella oloon, kotitöihin tai aikatauluihin. Se ärsyttää mua ja kun en jaksa sitä, sitä alkaa ärsyttää ja kaikki on taas mun vika. Isä menee moottoripyörällään ja ostaa joka säähän uuden moottoripyöräpuvun. Pelaa nettipokeria ja ostaa elektroniikkaa. Isä huolehtii meistä, mutta kieltää liikaa. Tekee liian isot rajat ja jakelee rangaistuksia. Isä toki järjestää meille kaikkea kivaa ja välittää, mutta sen asenteet vaan tekee meidän isä-lapsi suhteesta liian hankalan.
Isä ei halaa. Isä osoittaa välittämisensä ostamalla uuden tietokoneen.
3 kommenttia:
Suomalaiset isät ne harvemmin halaa, vaikka kuinka haluttaisi, ei vaan enää uskalla aikuisenmuotoisiin tyttäriinsä lähteä kajoamaan, jos se vaikka ei siitä tykkääkään. Isän asema perusperheessä on se auktoriteetin hoitaminen ja elintason takaaminen, sekin asetelma peräisin herranjumala keskiajalta... Onneksi nykyään miehet on osaavinaan täällä perähikiälläkin tuon tunteiden esiintuomisen jalon taidon ja tätä päivää eläessä useammin kuuluu naisten suusta sitoutumiskammoa ja halu pois romantiikankipeiden ritarillismaisuuksien keskeltä 8 D
Halaa sinä iskää ;) se varmasti yllättyy varsin positiivisesti.
mä olen aina se sama, mut uus nimi JÄLLEEN.
pyysit tulemaan ilmottamaan että "tässä mä olen."
ashley, chloè ja vaikka mitä.
mut saisko lukijakutsun;
jessica__@windowslive.com
(KAKS alaviivaa)
Koska sä olet ihana. Sinulla on kuuntelemisen taito. <3 Ja loputtomasti adjektiiveja <33
Viimeiset kaksi lausetta. Luin sen kahteen kertaan ja mietin. Mietinmietinmietin ja tulin todellakin siihen tulokseen, että ei ne halaa. Mutta hymy tulee, jos niitä halaa. Huomattu on =))
Lähetä kommentti