sekavaa.

Ensikuussa aika verikokeisiin. Pelastakaa mut jos mä kuolen.

Kun pääsen pois linja-autosta, siinä hieman ennen kolmea, on jo kiire kävellä päiväkodille. Sille samalle jossa kävin työssäoppimassa viisi viikkoa. Haen sieltä kaksi poikaa kotiinsa hoidettavakseni. Viisi ja kolme vuotiaat. Hoitajat joiden kanssa työskentelyä harjoittelin eivät osoita minkäänlaista kiinnostusta minua kohtaan. Olinhan vain yksi opiskelija muiden joukossa. Mitäpä siitä, että minulle ne viisi viikkoa olivat aika merkittäviä kaikessa pelottavuudessaan ja ihanuudessaan. Lapsien kanssa pääsemme sisälle auki jätetystä takaovesta. Me tehdään samoja asioita kuin aina. Askarrellaan ja leikitään piilosta. Huomioni kerjäämistä hetkestä toiseen.

Kotona minua saisi odottaa hiljaisuus ja tilaisuus lepoon. Kuitenkin Väen ystävät jotka olivat samalla mökillä kesällä, ovat tulleet kyläilemään med karhu laatikko. Olen kai menossa huomenna lentämään. He tulivat omalla minilentokoneellaan. 'Pienoista' keski-iän kriisiä ilmeisesti ilmassa, kun on pitänyt hankkia moottoripyörät ja lentokoneetkin. Sellaisen kyytiin huomenna ja kuskihan on terassillamme kittaamassa kaljaa. Minunhan pitää yrittää kokea kaikkea. Joten kaipa nyt pieni yksityinen lentomatka lähiseudun ympäri on kanssa koettava.

Sisko päästettiin vihdoin luvan kanssa poikaystävälleen yöksi, minä vien hänen kannettavan koneensa ja kuuntelen nrj -n nettiradion popitusta hieman tavallista kovemmalla. Helvetillisestä väsymyksestä huolimatta aikomukset mennä nukkumaan ajoissa ovat jossain karkuteillä. Kaipa sitä nyt voi nauttia omasta rauhasta kun sellaista on tarjolla.