no problemo !

En ole vieläkään oppinut lähtemään sopivan aikaisin töihin. Kävelen, juoksen ja kiroan. Ehdin aamuraportille (..viimeisten joukossa..) ja ihmettelen tekopirteänä hymyillen kahta uutta työharjoittelijaa. Tuttujahan nuo ovat, samaa ylä-astetta kun joskus kävivät, mutta missään ei ollut tietoa, että toinen heistä olisi tulossa työharjoitteluun. Ei siinä mitään, tulkoon vain. Nyt meitä on sitten neljä opiskelijaa koko vanhainkodissa.

Yhdeltätoista painun pukuhuoneen kautta tien toiselle puolelle bussipysäkille. Mutsi hyppää kyytiin assalla ja eikä istu ihmeekseni viereeni. Kaupungissa etsimme siskoa varten passikuvan otto paikan, kierrämme pari vaatekauppaa joista yhdestä ostin t-paidan. Waaau. Todella käytännöllistä näin talvea ajatellen. Menemme bussiin. Istutaan hiljaa.

Alkaa tuntua pahalta. Nuoriso poli. Odotushuoneessa istuminen hävettää. Mitä mä täällä teen? Mies tulee pyytämään meidät sisään. Se tuntee äidin jo valmiiksi viimevuoden käyntien takia ja kertoo kuulleensa minusta. Ne käynnit sentään olivat siskon takia, kun minä olin vielä onnellisesti täysissä järjissä. Ei taida kulua minuuttiakaan, kun mutsi ja mieslääkäri poistuvat huoneesta pyynnöstäni ja jään kahden naislääkärin kanssa.
Pehmoiset tuolit ärsyttävät. Tulee mielenvikainen olo.
Kerron kaikesta niin hyvin kuin osaan. Kerron etten haluaisi olla siellä. Naisen kyselyt ärsyttävät, kun joudun kaivamaan kysymyksiin vastauksia. Se vaati työtä. Itken kolme nenäliinaa puhki, sovitaan jatkosta ja mökötän loppuillan for no change.