Viimeinen aamuvuoro töissä. Vanhuksilla on pikkujoulut ja ruokasali on täynnä kuorolaulajia, omaisia ja vanhusten ympärillä häärääviä hoitajia. Minä olen tonttu, jaan kaikille suklaata. Yksi hoitajista vittuilee minulle, voi anteeksi että me opiskelijat aina tungetaan teidän työpaikoille. Enään yksi yövuoro ja sitten 8 viikon urakka on kokolailla finito.
Mutten halua kouluun. En halua raahautua pimeässä joulukuussa linkkuasemalle nuokkumaan pakkasessa. Enkä halua istua luokassa parinkymmenen kanssatoverin kanssa kuuntelemassa niinkin turhia aineita kuin äidinkieltä ja matematiikkaa.. Valinnaisista puhumattakaan. En halua että ihmiset näkevät minut ja että heillä on mitään mielipidettä minusta tai minun tekemisistäni. Motivaatio raahautumiseen on aika alhanen, mutta onneksi olen tottunut käymään koulussa/töissä mielialasta riippumatta. Ja juu, joka aamuiset seronil annokset vaikuttavat, ja psykiatri käytti hyvää sanaa kuvaamaan olotilaani. Tasaisempi. Niin helvetin tasainen ettei millään oo rajaa. + pystyn lukemaan kirjoja, jos en ole niin karmean väsynyt enkä ärsyynny kaikesta. Eli menee siis helvetin paljon paremmin, vaikkei siltikään hyvin.
5 kommenttia:
Step by step, sweetie.
Kaikki aikanaan.
Ja niistä muista ei saa välittää. Kyllä me tiedetään niiden olevan elämäänsä typääntyneitä urkkijoita jotka etsivät aihetta juoruiluun. Heistä ei kuulu välittää.
Kyllä kohta menee hyvinkin.
<3
Sinällään kuulostaa Seronilin kanssa menevän hyvin mutta olen vaan niin kova huolehtimaan koko maailman lääkityksistä että en vaan jostain syystä tykkää sanasta "tasaisempi". Sentään on keskittymiskyky tullut takaisin edes jonkin verran, siitä kannattaa ihan oikeasti olla ylpeä, kaikilla se ei vaan onnistu. Mikään paikallaan istuminen hetkeäkään.
Kuten edellä on luvattu, pikkuhiljaa kyllä se siitä :) jaksaa vaan uskoa, kohta se on kesä.
sait juuri uuden lukijan :)
Lähetä kommentti