kylmään kaupunkiin.

Viikonloppu meni... viikonloppumaisesti. Isänpäivän kunniaksi otin itseäni niskasta kiinni ja yritin isän iloksi viettää laatuaikaa perheen kesken. Kaivoin parisenkymmentä vuotta vanhan monopolin vaatekaapin pohjalta ja levitin sen seteleineen keittiön pöydälle. Ehkä tämä olisi hyvä tapa viettää hetki yhteistä aikaa meidän perheessä? Ei tarvitse puhua, vaan keskittyä noppien heittoon ja peliin. Isä kiroaa kun ei saa ostettua tontin tonttia ja lopulta häviää koko pelin. Hän on vähän huono häviäjä. Ja minä kai olen perinyt sen puolen häneltä.


Koulua.

Olen nukkunut viime öinä levottomasti. Herännyt parin tunnin välein ja ollut herätessä entistä väsyneempi. Saan kuitenkin joka aamu kerta kerralta enemmän armon aikaa pysytellä sängyssä, kun motivaatio laittautua laskee päivä päivältä. Hiuksiani en laita enään ollenkaan ja kevyt ripsari riittää meikiksi. Onpa siis enemmän aikaa nukkua. Silti aamulla jäi aikaa ja mutsi päätti ajaa rinksaa ympäri kylää, ettei minun tarvitsisi kylmässä odotella linja-autoa. Niin paljoa. Samalla bussilla tulee vanhempi ystäväni, se jota en ole nähnyt kuin kesällä viimeksi. Tosin kuin olin odottanut, juttu luisti liiankin sujuvasti, en meinannut suunvuoroa saadakkaan. Pitäisi muistaa miten helppo hänen kanssaan on puhua (suom. kuunnella).

Kävelen luokalle. Blondin hymylle ei voi olla hymyilemättä. Voin melkein tuntea kuinka sisälläni herää riemun poikanen, kun saan kuunnella ystävien puhetta. Vertailla kokemuksia. Joskus heittää kuivaa huumoria väliin. Parin tunnin päästä silti helppo istua hiljaa ja kuunnella opettajaa, mitään puheesta muistamatta.

Blondi: 'Mulla on nälkä'.
Minä: *hymy* 'Tuota en ole kuullutkaan aikoihin'.

Niin tuttua. Olihan heitä ikävä.