no time to sleep.

Ensimmäinen - ja viimeinen - vapaapäivä tällä viikolla ja sain herätä seitsemältä päästäkseni kuluttamaan sen sairaalalla. Vaihteeksi. Tunnen itseni maailman huonoimmaksi ihmiseksi, kun ärsyynnyn taas pikkuasioista. Automatkalla kärsin suorastaan fyysistä pahaa oloa, kun joudun kuuntelemaan kuinka isä maiskuttelee kurkkupastillia äänekkäästi. Masentaa, kuinka pieni asia saa minut huomauttamaan asiasta isukille, seurauksella että kerään henkisiä iskuja isän valittaessa loppumatkan kuinka minusta kaikki on väärin ja kyselemällä olenko yhtä sulkeutunut töissä ja polilla. Ja maiskutus tietenkin jatkui entistä pahempana.

Nimeän omahoitajani Lessaksi. noniiin. Lessa kyselee samoja, aina yhtä vaikeita kysymyksiä joihin en enään yritä vastata väkisin. Puhuminen tuntuu vaikealta ja puuduttavalta eikä Lessa tunnu sellaiselta jolle voisin ruikuttaa kuinka kaikki on perseestä jiiiännneeee... Saan kotitehtäväksi löytää itsestäni asiat joista pidän *hmmm..* ja voin kertoa, että jos lista syntyy, se on lyhyt. Isä tulee heittämään kaupungille, vie auton huoltoon ja saa vaihtoon auton, jota hän kutsuu romuksi.

Löysin itselleni talvitakin(!!) ja itsestäni pienen nirsonpoikaisen, enkä tyytynyt valkoiseen vaihtoehtoon, vaan pistin myyjän tilaamaan saman takin viimeisen ruskean kappaleen toisesta kaupungista. Ei ehkä takki täysin minun makuun, mutta se on lämmin. Most important thing. Takaisin sairaalalle, kahvioon hörppäämään 80 sentin tee, sisätauti polille tarkastukseen. Lääkäri (nainen) on masentava. Maalailee piruja seinälle ja kohtelee kuin liukuhihna tavaraa. Potilas sisään -> plaaplaaplaa -> potilas ulos.

Sisko on raahannut eteisen tyhjäksi tavaroista, sohvasta ja matoista ja repinyt talon peilit riviin nojaamaan seinään. Harjoittelee tanssi koreografiaa ystävänsä kanssa. Kummit tulevat kylään parin tunnin päästä. Pitää ehkä käydä näyttämässä naamaa, mutta ei sen kummempaa. En ole tainnut koskaan edes puhua heille. He eivät pahemmin perusta lapsista, olivat ne minkä ikäisiä tahansa. Fine by me.