Sain eilis aamuna tietää, että minut ja Bunny on valittu saksaan lähtijöiksi. Ajatus poislähtemisestä pidemmäksi aikaa tuntui mahtavalta ja kohotti mielialaa, mutta puolen päivän jälkeen ei lähdön varmistumisesta paljoa energiaa enään saanut. Kolme viimeistä tuntia kuluu siinä, että kun palaamme Bunnyn kanssa omalta tauoltamme matematiikan tunnille, löydämme tyhjän luokan ja seuraavat tunnit vieteään erittäin huonon (ja vanhan) jouluhenkisen elokuvan kanssa. Pakkasilma kyrpii, korot lipsuvat joka toisella askeleella ja mutsi soittaa, että saan kävellä kotiin. Päästessäni kotiin silmäripseni ovat jäätyneet, nokka vuotaa ja isä + auto ovatkin jo kotona -> olisin voinut saada kyydin (kävely tekee minulle hyvää jälkeenpäin ajateltuna).Isä piinaa minua keittiössä ja puhuu terveydestäni ja sen vaikutuksesta saksaan lähtöön. Oletan että hän on kuullut valituksi tulemisesta äidiltä ja saan illalla vielä kuulla lisää urputusta kun en voinut tästä hänelle puhua. Tuntuu inhottavalta, kun minun fyysisestä terveydestä, ja siitä etten tee sille mitään valitetaan eikä koskaan muisteta, että fyysinen terveys on mitä on, koska ongelmat löytyvät pään sisältä.
Loppupelissä ei huvita poistua huoneesta koko iltana. Aamulla jättäydyn kotiin vaivautumatta kävelemään pakkasessa asemalle kahden tunnin koulupäivän takia. Teen juuri niinkuin isä eilisiltana kielsi, elän omaa vääristynyttä elämääni ja mietin miten joulusta selvitään. Haluan oikeasti muuttaa tapani.
3 kommenttia:
Mitä tapoja muuttaisit?
Saksaan! Whuu, mäkin haluan!
Kyllä sä tulet niitä muuttamaan, mutta muutos vie aikaa. Tiedät että tiedän mistä puhun.
Kyllä se joulu menee, usko pois (:
Hei onnea vaihtoonpääsystä! :)
Ja kiva kuulla, että sullakin paranemismyönteisiä ajatuksia. Kyllä se tuntuu varmasti pahalta. Ja varmaan suurimmaksi osaksi siksi, että syömishäiriöltä saa jotakin tärkeää, jotakin, minkä vuoksi sitä ylläpitää. Ja siksi on pelottavaa alkaa edes ajatella paranemisajatuksia. Hirveimmältä minusta tuntui se, että pitäisi muka hyväksyä suuremman kokoinen keho, kuin mistä oli haaveillut. Mutta kun se paraneminen loppuviimein tarkoittaa sitten sitä, ettei se hyväksyminen tunnu pahalta enää sitten lopulta. Voin nyt jo sanoa, että kehoni aiheuttaa huomattavasti vähemmän ahdistusta kuin ennen. Pikkuhiljaa. Mutta tuskaa se teettää. Kaikesta paraneminen. VOimia sinulle! Itselleen saa antaa aikaa.
Kuume ja paha olokin on merkki siitä, että flunssa on paranemaan päin...eikö niin.
Tosi kiva juttu, että voitte olla Bunnyn kanssa omia itsejänne, yhdessä. Ja että hänkin pääsee Saksaan :). Koskahan sinne lähtisitte?
Lähetä kommentti