fail.

Se vain on niin ihmeellinen juttu, kun ei saa aikaiseksi mitään. Kun levitän laukkuni valmiiksi rojua täynnä olevalle lattialle ja lupaan itselleni, että siivoan sen pian, kunhan ensin rentoudun hetken. Sitten olen liian väsynyt, joten hoidan sen aamulla ja siinä kaikki vielä ovat kun Blondi astuu ovesta sisään. Sori, en saanut aikaiseks.

Väsyttää, heikottaa ja ahdistaa. Kaikkea omissa mittasuhteissaan. Yritän rajoittaa läkerolien napsimista uudesta metallirasiasta, jonka ostin tunti sitten saattaessani Bunnyn & Emokidin assalle. Olen niitäkin mutustanut reilun vuoden, kyllästymättä. Askit tyhjenevät aina vain nopeammin, joten piilotan niitä tyynyn tai sängyn alle, turvaan ahneilta sormiltani. Rahani kuluvat niihin.

Unirytmi on päin v-ttua, huomenna on kampaaja ja voin kerrankin laittaa hiukseni jotenkin hyvän näköisesti, tuhlaan rahaa, ostan lisää läkeroleja ja stressaan tiistaina alkavasta koulusta. Koko helkkarin loma mennyt enkä ole tehnyt mitään muuta kun paininut itseni kanssa. Yrittänyt saada jotain aikaiseksi, epäonnistunut, saada elämään järkeä ja terveyttä, seonnut lisää. Enkä minä ole edes sekaisin, vaan leikin vain. En tosin ole elämäni onnen kukkuloilla vaan epäonnen katuojassa, mutta sekään ei ole kovin syvä. Jos sitä lopettas sen kaivamisen.

olen eri ihminen.

Yöllä nukun vain tunnin. Liian hermostunut nukkumaan enempää.

Kello on kahdeksan, kun kävelen koskikeskukseen sisälle. Vain marketti ja jonkin sortin kahvila ovat auki. Väsyttää, joten ostan energiajuomaa. 8.50 lähtee seuraava linja-auto. Miten mä pärjään? En tahdo jäädä yksin.. Bussista nousee lisäkseni 22-vuotias tyttö, Kurn. Väläytän hymyn ja alan juttelemaan hänelle.
Järkytystä, hämmästystä ja iloa. Lisäkseni leiriläisiä on neljä, joista kolmen kanssa olemme illalla kuin vanhoja ystäviä. Nauramme ei-niin-millekkään ja jutellaan sitä sun tätä. Minusta tuntuu, että he pitävät minusta. Bussista tullut tyttö, vuotta nuorempi poika pp ja 19-vuotias taiteilija neiti vi-ve. Vi-ve tulee nukkumaan viereeni, vaikka kaikille riittäisi hyvin omat huoneetkin.

Huolet taas haihtuvat. Tuntuu onnelliselta.

Toisenä päivänä on luentoja. Aamulla korikiipeilyä, jossa onnistun kasaamaan alleni 31 limukoria, kunnes ei enään keksitä keinoa saada lisää koreja ylös. Nousen seisomaan ja poseeraan kameralle nauraen. Illalla menemme pikkubussilla koululle leipomaan. Leivotaan kaikkea ja paljon. Mökin jääkaappi täyttyy erillaisista tekeleistä, joita ihmiset syövät vatsat halki. Illalla kaikille on keksitty jo lempinimet ja vi-ven kanssa keskustellaan jo avoimesti elämästämme.

Viisi askia läkeroleja ja korttipakka.

Kolmannen päivän aamuna lähdemme metsään retkelle. Yhdeksän aikoihin. Kantapäät menevät rakoille, on kuuma, mutta kaunista. Paluu ennen kahtatoista ja olemme ihan sekaisin. Kello on vasta kaksitoista ja olemme tehneet vaikka mitä? Psykologi pitää luennon ja ahdistaa hänen asiansa. Löydän itsestäni niin paljon samoja piirteitä mitä hän luettelee. Samoja ajatuksia, yhtä inhottavia. Kuin kuulisi varmistuksia ajatuksilleen. Illalla on leikkimieliset leiriolympialaiset ja ihmiset saunovat ja uivat. Haemme kokoushuoneesta ilmaistuotteita kaksi muovisäkillistä per naama. Gluteenittomia keksejä, jauhoja, leipiä, myslejä ja muroja. Monta kiloa ja laatua. Ihmiset harjoittelevat pakkaamista, jotta saisivat kaikki mahtumaan jonnekkin. Minä kun tulin täydellä laukulla...

Mihin aika menee? Vastahan kaikki alkoi?

Vaihdetaan yhteystietoja ja hyvästellään toisemme. Kolme tuntia linja-automatkailua ja uupuneena kotiin. Mutsi katselee innoissaan ilmaissafkoja ja minä palaan samaan vanhaan arkeen.
Levitän tavarani lattialle, istun ulkona kun sataa ja revin kelalta kuntoutusrahoja. Leiri kävi rahanteosta. Ilmaisia safkoja ehkä 40-50 euron arvosta, ilmaiset leirisafkat, majoitus ja kaikki, ilmaista ohjelmaa ja vielä kelalta kuntoutusrahaa reilu parikymppiä per päivä. Pitääpi käydä toistekkin...


EDIT:::::: asdasdasd niin olin siis keliakialeirillä josta puhuin aijemmin

nervous.

Aamu oli niitä aamuja, joita tulen kaipaamaan. Kukaan ei ollut kotona lisäkseni. Tosin isovanhemmat olivat lähteneet hyvästelemättä vieden rakkaat serkkuni mukanaan. Loput hyvästä tuulesta vie tekemistä vailla olevat hommat, kirjastossa ja kaupassa käynti ja pakkaaminen... Jotain muutakin? Hermostuttaa ja paljon. Liikaa, joten kykenemättömänä tekemään mitään avaan koneen ja juon litran teetä yhteen menoon.
Tämä laiskapaska saa vihdoin aikaiseksi, jopa kuudelta, kun mutsi tulee kotiin ja lähdetään kirjasto-kauppa reissulle. Ostettuani kasan pantoja ja läkeroleja yritän pakata kotona. Istun lattialla vieressä suuri vaatekasa, josta vaatteiden valitseminen toisella puolella lojuvaan tyhjään matkalaukkuun tuntuu epätoivoisen mahdottomalta. Pakkaamiseen menee kauan siirrellessäni tavaroita laukkuun ja pois. Tyhjennän pari leirille tarkoitettua läkerol askia hermostuksissani ja ravaan huoneesta toiseen, koska aina perille päästyäni unohdan mitä olen hakemassa. Eilinen hyvä tuuli on muisto vain, elän taas samalla tavalla kuin ennenkin. En siis hyvin. Kiroan uutta suoristusrautaani, se ottaa mallia kaikista muista eikä suostu lämpenemään minulle. Rikki sekin, vaihtoon vain. Leirillä saan esiintyä tyttönä jolla on kiharat.

Herätys on kivasti kello viiden aikaan, jotta ehdin 6.20 bussiin. Kohti tuntematonta. Löydän itseni varmaan norjasta. Nyt kun pitäisi saada unta ja levättyä, stressaa niin, että pikemminkin juoksisin sinne norjaan kuin asettuisin selälleni. Inhottaa tälläinen epävarmuus kaikesta.

'Onko sulla lompakko, hammasharja, laturi, kännykkä.....'
'EI HEMMETTI! Missä mun kännykkä on?!'
*Ravaa pois huoneesta etsimään joka paikasta*
'Soita siihen!'
*kävelee huoneeseen*
'Löyty.......'

Olin istunut koneella ja kännykkähän löytyi näytön edestä.

lapset maalaa maailman kauniimmin.

Ensimmäiset vieraat saapuivat eilen. Oli jotenkin turhauttava päivä. Kahvipöydässä vallitsi hiljaisuus, joka ei haitannut minua tippaakaan pyörittäessäni lusikkaa kokismukillisessani, kuin kahvissa, ulos tuijotellen. Olen vanhempien juonen kohteena heidän lähettäessään 9-vuotiaat kaksoset aina luokseni tylsyyden iskiessä. En ole silloin sillä tuulella, enkä tunne pikkuserkkujani lähes ollenkaan. Lähetän heidän aina mahdollisimman pian takaisin, joko parin afrikan tähti pelin jälkeen tai samantien, päästäkseni taas pilaamaan näköäni ruudun tuijottelulla. Otan itseäni niskasta kiinni x3 koko päivänä. Siivoamalla, raahautumalla saunaan ja suoristamalla hiukset. Poistun huoneesta vain pari kertaa lähinnä juomista hakemaan ja kuuntelen huoneeni ikkunasta väen humalaista hölötystä ja lasten ihmettelyä mitä krapula on ? En vaivaudu laittautumaan, vaikka on vieraitakin. Tahtoisin vain normaali illan.


Mutta tänään.
Tekemistä riittää herätessäni viiden tunnin yöunien jälkeen. Kymmeneksi kirkkoon kuuntelemaan papin (jonka siskoni leirillä heitti järveen) saarnaa ja sen jälkeen hommana varmistaa, että kaikki 30 vierasta saavat nassunsa täyteen kaikkea, asianmukaisilla ja puhtailla välineillä. Hoidan tiskejä parhaani mukaan, saanhan siitä hieman rahaakin, mutta seitsemän 10kk-9v mukulaa keskeyttää päänvaivani ylenpaattisilla suosionosoituksilla, halimalla tai kiskomalla mukaan, katsomaan tai tekemään. Kymmenen minuutin välein toistuvien nimeni huutojen kuuntelun jälkeen heivaan työpisteeni ja menen pelaamaan mukuloista viiden kanssa futista takapihalle. Terassillakaan ei hienosti ole ketään katsomassa, joten mikäs siinä. Muutaman sähellys ottelun jälkeen (mitä muuta voi odottaa, kun toisessa joukkueessa kaksi 9v jalkapallo harrastaja poikaa ja toisessa kaksi 6v selvästi halipulasta kärsivää tyttöä?) on kuuma ja jano, lopetamme pelaamisen ja kurkatessani terassille ovat kaikki hienosti siirtyneet seuraamaan hauskanpitoamme. Mikäpä hauskempaa, kuin lapset pelaamassa, mutta minä minihameessani heilumassa on vähän noloa.

Lapset tekivät päivästäni pirteän ja onnellisen. Normaali murehtimis ja masistelu mietintäni haihtuivat jonnekkin kauas lasten muistuttaessa miten ihanaa eläminen oikeasti onkaan. Leikkiä ja kauniita värejä ! Lasten kanssa pelaaminen, juttelu, häseltäminen ja diabolo kikkailujen opettaminen on nastaa ja ihanaa. Se saa maailman näyttämään kauniilta. Jopa itkuinen lapsi on ihana tämän pyytäessä minulta unilelun korviketta oman unohtuessa autoon saa sydämeni pumppaamaan astetta iloisemmalla sävelellä.

Huomenna lähtevät kaksi viimeistä mukulaa pois. Toivon ettei happyhappy maailmani murene heti kasaan.



Olen pirteämpi, iloisempi ja ennen kaikkea huoleton ! Tuntuu että kirjoitan värikkäämpää tekstiä. Näkyykö eroa?

----------------------------

Ja niin. Ihmeen paljon vastauksia kyselyissä.

Millainen lukija?
lukija (löydyt aarrearkustani) 7 (38%)
nimetön lukija 2 (11%)
anonyymi seuraaja 1 (5%)
'vilkaisen joskus' 8 (44%)

Ääniä tähän mennessä: 18

Mistä löysit blogin?
kerroin tästä sinulle 2 (10%)
toisen blogin kautta 10 (50%)
luit vanhaa/toista blogiani 2 (10%)
ns. vahingossa 6 (30%)

Ääniä tähän mennessä: 20

tahdon taas.

Tahdon oman asunnon.
Sen voisi sisustaa omalla tavalla. Voisi ottaa vastuuta ja päättää omista asioistaan. Mennä ja tulla niinkuin haluaa ja hoitaa omat ostokset. Pikkulapsen haave saa syödä aamiaiseksi lettuja ja suklaata tietty tuntuu nyt typerältä, joten ehkä kaikki muutkin odotukset osoittautuvat myöhemmin hölmöiksi. Kuitenkin itsenäistyminen, oma elämä, oma asunto, omat päätökset ja varsinkin oma rauha kuulostavat niin ihanilta.

Tahdon oman lemmikin.
Koiralle allerginen, kissalle allerginen. En ikinä varmaan uskalla hankkia minkään turkkista otusta, mutta kilpikonnan olen aina halunnut. Pieni kova kipittäjä, joka himoitsee tarjottavaa kurkun palaa, ei näe valkoista, lekottelee lämpölampun alla ja nukkuu talviunta. Kilpikonnat kiehtovat omassa erilaisuudessaan. Simban pikku kilpikonna vie aina sydämeni, kun näen sen. Tykkään päästää sen jalottelemaan ja raastan sormet verillä kasan porkkanoita hymyissä suin. Kilpikonna syömässä on hypnoottista katsottavaa :o

Tahdon matkustaa.
Jonnekkin lämpimään. Jonkun ihanan ihmisen kanssa, joka puhuisi englantia minun puolestani. Mennä kuumassa turistibussissa ja kiertää rannat ja torit. Laitattaa pää täyteen pikkulettejä ja maistella paikallisia safkoja (jos uskaltaisi). Täyttää viisi filmirullaa onnistuneilla otoksilla ja kaksi epäonnistuneilla. Haistaa aamulla ravintoloiden eksoottiset tuoksut ja kuulla kojujen musiikit ♥

Tahdon oman kullan.
Kuten kaikki? Jonkun, joka välittää juuri minusta. Jonkun joka tahtoo nähdä juuri minut. Ihmisen jonka kainaloon mennä ja olla lähellä. Miehen (tai naisen ? ollaan avarakatseisia. ehkä kenenkään ei pitäisi sulkea pois mahdollisuuksia) joka tahtoo viettää aikaa (ellei elämää) kanssani. Ihmisen joka herättää tunteita. Positiivisia please.

Tahdon juotavaa.
Ihan näin btw.

Tahdon kokea niin paljon enemmän.
'Kävin englannissa kielimatkalla!' 'Kokeilin vapaaehtoistyötä.'
Minä tahdon olla joskus se, joka on kertomassa. Koska olen aina se joka kuuntelee. Tahdon yksinkertaisesti, että minulla on jotain muistettavaa tästä erittäin lyhyestä elämästä. Ettei se olisi vain aivosolujen tappamista näyttöä tujotellen.

Tahdon olla terve
Kaikessa yksinkertaisuudessaan. En tahdo käyttää minkään sortin lääkkeitä. Astmalääkitys on tarpeeksti turhauttava (pitäisi olla onnellinen ettei niitä ole enempää ?!). En tahdo minkäänlaista astmaa, en lihassärkyjä, en tätä helvetin keliakiaa. Tahdon pystyä juoksemaan kymmenen kilometriä, oli siitepölyä tai ei. Tahdon pystyä syömään ruisleipää. Tahdon olla terve henkisesti. Vahva ja hyvinvoiva. En heikko ja ailahteleva.

Tahdon lapsen
En vielä tietenkään. Mutta onko kuuden vuoden sisällä paljoa vaadittu ? Tahdon olla äiti ja tahdon rakastaa ehdoitta.

Tahdon olla erillainen
Vahvempi, itsevarmempi, luottavaisempi ja sosiaalisempi. Suorat hiukset, terveempi iho ja laihempi. En tälläinen omiin maailmoihinsa katoava pörröpää.

Tahdon taas liikaa asioita.


Huomenna ensimmäiset vieraat. Tehdään juhliin kasapäin ruokaa, laitetaan nukkumapaikkoja ja järjestellään. Rippijuhliin tulee 30 vierasta. Pelkkiin rippijuhliin.

Maanantaina 'vapaapäivä'. Tiistaina leirille. Koko leiri alkaa kello 12, kahdensadan kilometrin päässä. Ensimmäisenä lounas. Ohjelma on täynnä keliakia infoa, pienimuotoisia luentoja, ruokataukoja ja kahvittelu hetkijä. Leivontaa paljon ja hieman liikuntaa retkeilyn ja leiriolympialaisten merkeissä. Siis suorastaan odotan että pääsen nolaamaan itseni. Ensimmäisenä iltana hienosti saunomista ja uintia ! Pääsen näyttämään miten jänishousu olen enkä varmaan kehtaa mennä tuikituntemattomien keskelle hikoilemaan. Kaikki nukkuvat 7-10 hengen hirsihuviloissa. Leiriläiset ovat 16-21/23 vuotiaita, minä hienosti ehkä nuorimmaisena. Ei vaan voi olla stressaamatta.

Otan mukaan korttipakan ja ompelen kestohymyn naamalleni.



Ystävät voivat varautua tekstiviesteihin ja puheluihin.